Vaellus

Kasvukipuinen maa
Ensimmäiseen karjalan mäntyyn pysähtyvä korpikunta
Kämmensyrjällään konttaavat ripset
krapula, ruostuva sammal, hämärän tuoksu
Tunturisudet täytettynä huomisella mullalla

Ehtoopala

Voimakasasteinen kohina korvissa,
sohvalla sataa pitkä ilta,
jugurttia rusinoita multaa mustikkamehua.
Sadattelen luutulla koko asteikon,
mikä kehvelin kashikoi nämä väritkin...
Tervehdin esikartanon ovea,
sovitan hymyä syvään.

Prinsessasatu

Hankkia häkävaroitin, hönkäillä siihen, herätä ulinaan
Välähtää joka toinen sekunti ja olla olemassa
Imeä pattereista virta, piipittää
joka toinen minuutti, saada kulkulupa,
lupa hengittää ilmaa, jota he
Kiinnittää turvaketju etteivät pääsisi enkeleiksi
Puhaltaa mittariin toisenkin puolen satua

(Keskustelua huonon runon kriteereistä...)

salaisuus sai siivet
koska se halusi lentää pois
kirjesalaisuus paloi paloi poroksi
ja kyyhkynen päätyi paistiksi
turhaan etsit salaista kastikereseptiä
jonka itse kirjoitit sydämeeni


(...runotorstaissa. Henkilökohtaisesti olen kyllä sitä mieltä, että huono runo on mahdottomuuskuvio. Runouskäsityksistä on moneksi, kiitos luojan. Taiten huonoksi tehty voi kääntyä itseään vastaan eli mainioksi. Yrittäessäni kirjoittaa ympäripyöreätä tönkkösuolattua sanaa huomasin, että perhana, tätähän minä teen ja riemastuin, oi herkkua. Eli tekevätkö esim. turhat sanat ja kaamea lauserakennus huono runon vai (vain) keskeneräisen. Ei kai keskeneräisyys ole huonoa vaan kehityskelpoista, usein ainakin. Minä-sinä- sydänveri(kin) on autenttista sydänverta jne. Rakkausrunot kunniaan. Entä lasten runot. Huonoja vai ihania. Riippuu siitä, tietääkö lukija kirjoittajan ikää. Eli höh. Ei huonoja runoja olekaan, eihän.)

Emotusta

Päivä antaa kättä, paljastaa poskensa,
ojentaa kohti pyytää hyvää,
taputa minun mahaa äiti,
tänne mahtuu vielä piparia,
äiti minä kasvan isoksi,
minusta kasvaa piippupuu.
Hiekkalaatikolle putoaa tähti taivaalta tai parvekkeelta,
tähdet lapsi laittaa suuhun,
sakarat kimpoilevat äidistä santaan.
Kiitos kiltti naapurin setä
siellä kuusia kerroksia korkeammalla,
kiitos näistä keltaisista kasvoista.
Kärsitkö piparin puutteessa,
tilaanko netistä amerikoista joulua tuoksupumpussa,
vai tarjoilenko äidin kädestä lumilapiolla sinisen,
huomenna postissa punaisen?
ämpärillisen tupakan tumppeja,
ikuisuuksiin rajan taa kunnes hiekka on hiekkaa, lumi lunta,
ja puutarhan sirpaleet kasvavat kanelia.
Jos jaksan poimia tähdet tähdet.

tarina

myötä ja rantaa kiiski
vastaan virtaan lohi
hopeoitu nainen

. . .

(runotorstaissa lyhyttä tarinaa)

Toistuma

Lastani ette rytmitä,
hän sanoo katajanmarja paikkana hampaassa.
Oksien tango on askelissaan saumaton,
tuuli kasvattaa sädettä,
kuljettaa auringon kristalleina rantaan. Särkyvää.
Kuusikko soittaa sydänaamua,
hengitys on tuore, odotus kaltainen,
puhuri parastaan taivuttava.
Keinua huomiseen, keinuttaa koppaa,
antaa kopasta keinun
nousta ja nousta, ei koskaan
laskea tähtien mättäiden määrää.
Hän luottaa metsään, metsä lapseen, lapsi metsän lapseen.
Kultainen käpy kopsaa kapalon.
Lupasiko tanssin jäävän
viimeiseksi varmuudeksi,
antoiko kävyn olla.
Seireeni virittää kuusen latvassa kannelta,
mustarastaan ääni haiku,
nimetön ääni, koska lapsi ei osaa vielä kysyä
mikä lintu se on kun se on sydäntä.
Hän lupaa, viimeinen,
viimeinen tanssi, lupa antaa
silmät, korvat kaiken mikä lainaa.
Kristalli kasvaa kiharaa,
laineet kantavat, kopassa peitossa.
Vastarannalla odotus
hiirenkorvainen koivikko.

vuoden aika

sadetakki ja koira
mummolla keuhkot ja tupakka
finaalissa kiiltävä katu
kovat natsaa vailla että ollaan viljaa
rauha ikuinen työmaa kaupungit talot romuttuvat vartijat
parkkipaikalla kesän viimeinen grillitys
kello kuusi jouluvaloissa kaikki hyvin

Super Bossa Nova

Pojilla on pippeli ja tytöillä hissit. *
Pojat lentävät hissillä kuuhun, tytöt tähtiin,
sirpaleet satavat lumena maahan.
Räntänä jos päivä on huono.
Verenä ja maailman loppuna kun kuu on täysi.
Tyttöjen nimi on Mi Greeni,
jos nappulat eivät pysy paikoillaan jos
hissi on epäkunnossa ja pitää huutaa hiljaa:
Apurahajazz Super Bossa Nova!

Keltaista lunta ei saa laittaa suuhun.
Lapset jonottavat hiutaleita kielet ulkona.



(* Walter 3 vee.)

Pelkääjän paikka

Myrsky, laineempi, hiuksin
Pimeä kapeampi valon pituinen
aalto läpi huoneen tunkematon

Hytti, peili, peilissä kasvot
Ei saa katsoa tuntea
ettei silmiin loitsua pirua

Pelkääjä myrskyä, pimeää
huonetta, elohopeaa, pakenevia
hiuksia kurkussa kaivossa

vedessä kuolleita
hopean edestä pikareista
mustunein ihoin hautunein huudoin

että tuuli kuluu
köydet katkeavat hiukset harmaantuvat
ennen kuin laiva uppoaa

pa. pe. la. li

Nokturnossa runopalapeli, johon annoin sanat. "kattaus".

Uusimmassa Käkriäisessä 4/2006 (Kotimaisen kirjallisuuden opiskelijain ainejärjestön Putkinotkon julkaisu) myös pari runoani.

Navan pimeä piiri

Haarojen välissä metsä tai järvi

Vaara vaihtuu tunturiksi

Harju kääntyy maan selälle

Povella ovela koski laskee uomansa

Jäätyy kuin kohdunkaula kierukalle

Uni herättää märkänä

Horroksesta puskevat traktorit

Aallonharjat ratsastavat raunioille, rannoille hartiat

Pimeään sukeltavat silmät, isku vasten kalliota

Mustasta kipeä yö, ruoskana tähtien vyö

Helvetin kolun pakeneva seinä

Päivän väri

Vuoden kierto on impulssi.
Veren kierto on.
Kuvallisesti täydellinen rytmi.


(Inspiraatiolle kiitos.)

kahden minuutin muistikuva

joki halkoo minut
joessa mätänevät ruumiit
ruumiilla kauniit kasvot, lapsellisen kauniit
joki halkoo minut elävältä
syö kuin nauttisi eilistä
odotan huomista
virtaavia kuvia
mykkää paljasta silmää, poskea
koskea, virtaavia peilejä
kasvoja hopeaa pintaa
syvää pintaa
joen kasvot elohopeaa

merellinen muisti että
yölaulu täytyy kastella säännöllisesti
vuotaa tai herätä

Huntu

Unohtaneet painaa minulle sanoja,
luukusta leijailee valkoista paperia, pitkää päivää
Anteeksi, emme tiedä kenellä on nälkä, kenellä kuume.
Anteeksi, lapsillanne on punaiset silmät ja valkoinen iho
Kaikki on totta mikä on
Kaikki kirjoitettu lipsahduksia
Annan veren paeta,
puristan nyrkkiä kynnet valkoisina,
seison leikin poikki

tänään vierailulla muisti|kirja II

istuessa tekee pisimmät unet
ruukussa nukkuu tyyni kaunis
vanhassa huoneessa uusia leikkauksia
puun syyt vierivät pinnasta
ulos tuhkasta hiiltyvät sormet
soittakaa, eikä se ole viulun ääni eikä norsunluuta,
eebenpuuta, kultaa, sokeria minun kielelleni
joka on omena sanan sielussa,
sinfonia, saahan sitä sanoa sipuliksi,
jos se kukkii vaikka pitäisi nukkua
korva ei näe eteensä
pää sylissä nukkuva vanhus



(yhteistä luonnosta kuin lunta kera)

tänään vierailulla muisti|kirja I

taittelen paperista hiutaleen

vanhat kulmat kävelevät vastaan

porttikongissa raakkuva varis

lumen varjo varoo näkymästä

harja varttaa kirvestä

mikä on tämä vesi jota juon

luutia pois lumi, jää

kun taivaalta tulee lisää tähtiä

halkoa sakarat, sulattaa

jos olisi pieni vaahtera syksyllä

kurkussa on ihme sylissä jano

paluu veteen kun on metsässä

paluu aikaan, paluu taikaan

aivan varmasti kello taskussa

ollaan vain, hiljaisin henki

eikä ihmeitä pue hiljaisuus



(sanaankaan muuttamatta pilkkuakaan hauskaa oli, kiitos)

Iltalaulu

lapsen sanat soittavat linnun korvaa

äiti peukaloliisaksi pienentynyt kuori

tuulen puhdas vartalo

kuori

pidä hetki sylissäsi läpi kolmen

kuun taivaan varjon tähden tähden

veen kiellon fosforoidun ruispellon

Maalaus

Ennen vanhaan mummot olivat pieniä,
tallukkaat tallukkaita ja essut essuja,
musta mustaa, valkoinen valkoista,
ja kaikki mustavalkoista
Sillon ennen vanhaan, sano,
silmät olleet mustat hämähäkit
Kunnes sävyt väsyivät rajakiistoissa valmiiksi
ja kangas sai tomaattimehua juodakseen
Miltä värinen on maalattu omatunto,
kysyivät valveutuneet ja maksoivat teeveelupansa
Täyttivät vesivärinapit kaikilla mustan sävyillä,

noella, nuoskalla, kadulla, pilvellä

Tuhannen silmän levinnyt laveerattu harmaa

tunne nimeä

kehyksissä puolet miestä

ying ei tunne nimeä

pimeä nostaa hatun yli

aurinko sähköistää kuun

kuun olkapäällä istuu norsu

toinen maailmansota ei ole vielä alkanut

puolikas rotta syö häntäänsä

tuuhea häkki

miehellä huulet

Näkillä juuret

kaivossa oudot kasvot

ying ei tunne nimeä

minulla ei ole



(koskematon. kanssa Valkoinen piste, pilkku)

riviä saa tuntuu

riviä saa tuntuu

lasi soittaa korvessa

hengitän syvällä vedessä

korvat jonossa

Panin huilussa

hengen ruumiin lauseeksi

pahainen peto pyh

hsst. hsst. hapsiainen

oletko tosissasi?

kuolen jos huilu soi

taidatpa olla!



(kanssa. koskematon.)

Sotamaalaus

Olen tuulen muisti, meri ei minusta laske,
vain veri ja se mikä vuotaa kasvoista kasvoihin.

Alla breve

Pukeudun nuotiksi soittaa minut.
Hän osoittaa aksentin paikkaa, lyö avokämmenellä tahtia
pöytään polveen, polveen poskeen.
Norsunluu särähtää, soitin pakenee seinään,
irvistän onnesta osumasta.
Toinen toisensa käden jatke
toinen toisenkin kerran, kunnes olen mahdoton
soittaa ilman kaikua, ilman taukoa.
Saan rytmihäiriöitä, näen pyramideja,
muureja ja kiveen louhittujaa konserttisaleja.
Näen pakanoiden rakentamia kirkkoja
joiden urut kasvavat taivaaseen,
kasvavat ja sortuvat, sortuvat ja kasvavat
sammalta kuin vuosi tuhat sanaa.

Hän piirtää mustekynällä jalkaan
sinne minne suomut eivät nousseet,
missä kutina on niin syvällä ettei kutsua kuule.
Hän ympyröi mustelmat, seuraa suonikohjuista kukille varret,
kääntää raskauden arvet sanoiksi,
lassoaa luomet hannunvaakunoilla
pelata aarretta, ristinollaa.
Polttaa neulan puhtaaksi,
rauhoittuu



(perkaus / puhdistus)

Muuttokuorma

Kirjoitan huoneen tyhjäksi sisustan seuraavan
Puhallan lapset huonekaluiksi, kuplat
päästän irti
lentävät lapset,
lainassa taidevuokraamosta kuin maisemaikkunat
Olen tila, henki, ja aine
vinkuu kuin olisin nielaissut ilmapallollisen
hyvin ymmärrettyä heliumia,
hyvin ymmärrettyä mitään

Löytää villisti nukuttava vintti,
haulitorni tai lava punapetäjän latvassa,
yö villissä yksinäisyydessä
Jarrusatuloiden ja rintapumppujen yläpuolella
paikka missä olla vähän
vintillä, kaiken keskellä kesken,
orpo ihan ullakkoäpärä,
kartoittamaton kuin hormoonimyrsky,
pikku pikku-Maijan vanhoista vanhin nukke
unhottuna hyljättynä aivan sahanpurua ja talitinttejä
hiirenloukussa, hiljaista
ilman palvontaa ja kuppausta,
ilman kalevalaista jäsenkorjausta ja yrttikääreitä,
ilman ohimohierontaa, teetä, shamppanjaa,
ilman kuusenkerkkämehua ja hunajamaitokylpyjä.
Olla hylätty hajuton ilmaa

Siinne II

Naapurissa on kesä,
kesän naapurissa mökki.
Mökissä pelakuut ja ryijy, huone ja eteinen,
eteisessä kolme valkoista kanaa.
Kanoille säästetty munan kuoret, kuoret viety naapuriin,
naapurissa kesä, että kanat kovempia munia.
Kanoilla on mummo, mutta mummolla sormista vain tyngät.
Rukki on vielä ehjä. Ehjä rukki
punaisessa mökissä ryijyn alla,
kanat orrella kuin kanat orrella.
Kiikkustuolissa tynkäsormimummo ja neulottuja kymmeniä,
kymmeniä lapasia joille ei ole lapsia.
Multainen lapsi nurkassa kultaiset saappaat.

Siinne I

Missä on se meri,
jonka pinnasta
minun korkeuteni lasketaan.

maanantaista (virsi kaunis)

Jo herätessä tietää.
Tästä tulee sellainen päivä, sellainen!
että parempi olisi heräämättä nousta.
Lapsi kömpii haju housuissa viereen,
hipelöi poskea tökkii
kynnellä sormella herää äiti nyt on aamu.
Leikata sormet irti kynnet kuvasta,
riistää rytmi käsistä, takapotku ja
yövesi kaatuu lattialle,
puhelin kävelee vetten päällä, jessus.
Ärsytys kohoaa potenssiin toinen huutaa pinniksessä.
Nosta. Vaihda. Pese. Keitä.
Pyyhi. Nosta. Vaihda. Pese.
Ruoki. Kuivaa. Nosta. Pue. Vie. Vie. Vie
tädeille huomenta,
hymyile hyvää.
Ole' äiti,
herää
porvarin sorvari,
tulevaisuuden toivot, kunnes äiti ei halunnut
herätä. Kahvilla,
kolmas muki kihauttaa päähän umpisolmut
kengännauhoista huuto
sulkeudu sisään. Älä tule ulos nyt. Huuto. Kyllä tämä
tästä. Nyt. Ulos. Ulos. Tupakalle,
ulos!
ei löydy. Ei haittaa, enhän minä edes
polta, puuroa pohjaan, en keitä, syökää
jogurttia, kahvinporot leviävät lattialle,
voi pyhä imuri,
missä sinäkin olet nyt,
kun poikasi istuttaa olohuoneen lattialla maton leveydeltä
kukkasipuleita, ruukuthan ovat multaa
täynnä enää puolillaan, ihan huvillaan, vaan
en kyllä lähde kauppaan,
tämän takia en kyllä herää.
Kirjoittaudun ulos tästä aamusta.
Kuljen päivän läpi harmaan kiven, sisällä silmät kiinni
kivettyneet kasvot suljettuna.
Pitäisi ja pitäisi ja pitäisi, pitää, en pidä
kenestäkään. Sanastakaan.
Pitäisi aukoa ja puhdistaa,
perata synnyttää, luovia luotsata luoda. Sanoin,
lopettaa leikki, lopettakaa,
riita, lopettaa riita, mitä minä
sanoin, poskiliha hampaiden välissä ratkottava rakko,
sidottava kieli kiinni kitkalakiin.
Venyä ja venyttää, vapauttaa leuat saumat,
ommella hajottaa halittaa, halliten järjestää
sulkeiset, marssittaa sanat isoveli edellä ja
vasemman jalan tahti on...
hukassa kuin oikean jalan sukka.
Tavuttaa niin että tuntuu,
kirjoittaa se.
Ulos.

Herää lasit päässä
näkee tahran läpi tahran,
unohtaa surun unen suuren tammen.
Muistaa tien sormien läpi,
leuoissa tunne että näkee
liian suloista. Purra poikki, poikki
niska pehmeän nukan alla.
Purra ja paeta
kuupuun siemeniä taskut täynnä,
repussa onnen seula ja punaisena hehkuva hiili, tuhkaa, tulta
syöstävä vallasta ihon kylmyys ja posliinipää.
Ihon alla joku toinen, niin sisällä ettei itseen mahdu.
Herättävä ja puraistava nuora,
poljettava lasit rikki ensimmäisenä.

syys II

Seitsemän senttiä sadusta.
Suo soittaa sinut
saranoiltasi,
selittävät sammalet silmille.
Saat suruttomat,
syyt.



(Kielivoimistelu jatkuu ässällä.)

syys

Nainen vaeltaa kaduilla ja metsissä,
ruska ojentuu ihmisen ylle, hämärä.
Nuorukainen pukeutuu synnyttäjäkseen,
kasvattaa roikkuvat rinnat,
peltojen yllä riippuu halla.
Vuosi kiertyy yhteen ihminen ihmiseen.
Seisahtavat tien poskelle, korvan juureen,
ottavat oppia kaisloista ja kultaisista piiskuista,
pysähtyvät hallavan hunnun hiusneuloiksi.
Lapset saalistavat toisiaan taskulampuilla,
huutavat iik etanoille lehtikasoissa,
maalaavat syksyn sormivärein, värein.
Nainen vaeltaa, kylmyys, pimeys,
lammen rannalle ei öiseen aikaan uskalla,
maassa voi maata lyhenevää aikaa,
kivellä istuva saa taudin.
Tulee miettineeksi isolla alkavia sanoja,
jumalaa, naista ja punaista maata.
Maata vain.

Kiertyä kohti ja katsoa kenen kädestä kasvaa.
Lukulampun valossa pystykorvakoira pureutuu käärmeeseen,
käärmeen kita karkaa rintaan, lintu
lehahtaa takaisin sormiin,
kädet etsivät pintaa, kasvoja.
Syvä kumea kesä hohkaa kivestä
sormien alla huokaukset ja huudot,
kukaan ei kukaan ei koskaan ei kosketa
niinkuin kivi
Ei mies oksia, syitä
kukaan nainen, savea luuta.
Mistä käsi tietää kenelle kuuluu.

raps usutus

Ripset raapivat rintaa ruvelle. Rakkautta
rikastavat rapsutus, rajat.
Risupallot rimpuilevat rapakossa,
raskasmetalli rutistuu raikkaalla raivolla, raavituttaa.
Rikoista rakentuu rehellisiä rikollisia. Riskaabelia
rakkolevän rouskutus rupikonnan ratsastaessa reidellä,
rakkaimman ruostuttaminen.
Reppana roiskauttaa rokat rinnuksille,
rikon rattailla rataennätyksiä,
rakennan renkiä, rakastan rapakolle reunakivet,
rehvastelen rehevillä räiskäleillä.
Rivivälit ruinaavat ravintoa,
Ruttopuistossa repeilee runo.
Ruoho ruikuttaa rankkasadetta,
roskakuilu rasvattua rottaa,
robotissa reiskautuvat raamit.
Rikkoutua rutiinin raivolla,
ripaskaa, rennolla rytmillä
rintoja. Ranteita, rouskutusta,
ruostuvia renkaita, raiskautuvia rakenteita.
Raakut rivissä rai rai ruoho rappeutuu.

Palvojan polvet
kuoleman tukipilarit.

Astun nastan kantapäähän,
kuori rapsahtaa auki, helpotus ja kipu.
Railo juoksee varpaisiin,
maksamattomat laskut tursuavat ulos.
Kiipeän roikkumaan ilmoitustaululle kuin ristille,
levitän jalat poikkipuuksi.
Olen yhtä viivaa ja koodia.
Kuvitettu arpi halkoo vatsan,
olkapäässä tatuoituna eräpäivä ja veriryhmä,
huulilla muikea suora.
Ristityt kädet, lomautetut sormet,
kattoon kiristetyt kannat.

Kiertänyt kiinni minuun,
syönyt iholtani.
Miehen tie kuin vuoden kierto,
käärmeen kielen nahkan laukun,
juurillaan astuvan puun.
Ruukussa irtirevittyjen lehtien tuoksu.

Kotipihlajassa jäljellä muutama vihreä sormi

Lasten nenät vuotavat syksyä

Valkoinen hius ei ole enää uutinen

Tahdon viimetalvisen lumen satavan ikäni seis




(Runotorstain kapinaan.)

diaarimerkintöjä

jono etenee vastaanottovirkailijalle asti
muste maistuu katkeralta

retkeilen museo-siipeen
vitriinissä kyniä
ihmettelen pureksittuja päitä

tohtori määrää kilotavun tajuntaa
saan sähköiskun

kilo tavuja
taltuttaa hermokuumeen kuin kuumeen

esitän lisämuistitilauksen
muistan äitiä verkkokortilla

lihani paperoituu
olen nauttinut liikaa kirjeitä

kommentoin itseäni yhä
merkillisemmäksi

potilastoverini kuristuu johtoihinsa
langaton yhteys on ihmisoikeus

kirjaudun ulos
muutan ikiomaan keskusyksikköön

(Uudelleen lämmiteltyjä sanoja Runotorstain haasteeseen.)

Heitän kuun hartioiltani,
kaulavaltimot vuotavat yön ulos,
silmien kraaterit täyttyvät tulella.
Olen kuva, jota ei saa katsoa suoraan,
säteilen sokeutta,
palan puhdasta aurinkoa.



(Inspisteksti löytyy täältä.)

Syyskuun leikatessa kosteudesta sakeaa ilmaa
hallayöstä taotulla viikattella
vaatteeni alkavat kulkea ilman minua.
Katselen ikkunasta miten housut eivät osaa päättää
seuraisivatko hupparia koululle vai sukkia tarhaan.
Kuohutan herneet hellalle, saatava siivottavaa.
Jos vaatteet palaavat ne voi täyttää ranskalaisilla
tai kaupan lihapullilla.

Sanoja suuruudenhulluudesta

Kuilusi, kastemaljasi, kukkasi maljakko,
jäätelövohvelisi, avantosi.

Olen luola, jonka seinille varjosi heijastuu.
Olen lähde.

Olen kaivo, jonka vedestä yrität nähdä kuvasi,
kaivo, johon kruunusi kilahtaa.

Olen muki, jossa hampaasi näykkivät yötä ja päivää,
muki, josta et uskalla juoda.

Jos vaikka herään, hauta
jossa valvoa, että aamu nousee.

Sisälläni kristallipallo
Tahtoa on ja särkyä

Sirpaleet vatsassa tuovat onnea

Sormet kupertuvat pyöreän muiston ympärille,
kämmenkuppi vuotaa ruumista, lämpöä
Kupla pakenee sormia
Kylpykuulat kierivät nilkoissa

Olon nimi on siili
Käpertyä kerälle radan varteen, pitää päästä
kiinni kiertolaisesta karkulaisesta

Planeetat ovat pieniä kun mittakaava on yhden suhde onneen
Voi pyhät Ympyrät!
niin pieniä että on vaarallista laskea,

laskea irti

Pyöräytän sukanpohjaan tarttuneesta muovailuvahasta Oon
Olen yhtä kysymystä
Korvamerkittyä paperia

sijaistoimintoja

jalkapohjat
maistavat
maata

kannat
hyväksyvät
huomista

pullon
kaulan
upotuskuohujen

kynsinauhojen
voitto
veri

makea
suola
janottaa

tupakaksi
mitattu
tauko

elämästä
joko raa
joko vi

tuttaa
vauvalle
tuttia

isoa
isoan
paluu

Kuka vaihtaisi nämä mullat?

Huomenta. Minun nimeni on Maarit Rask. Asun Tampereella ja olen kasvanut komeaan kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ikään. Vietän tätä nykyä ansaittuja eläkepäiviä kirjastovirkailijan toimesta. Vapaata aikaani intoan moottoriurheilun parissa. Harrastan myös telinevoimistelua, syvänmerensukellusta (samoin kuin "sisareni" Elina Rask), liitolentoa ja puukkohippaa. Minulla on neljä pitkää ja luonnostaan kaartuvaa lasta. Hiukseni ovat indigonsiniset ja silmäni kulutetun denimin väriset. Mitä enemmän koneita, sitä paremmin mieleni jaksaa. Rakastankin erityisesti koneellista musiikkia, ihmisääntä en siedä lainkaan. Lempiartistini on kuitenkin Katri Helena. Enkös olekin maailmanlaajuinen?

* * *

(Tällainen meemitys eli sijaistoiminto tämän aamun ratoksi, koska tusina naista väkevämpiä vihertäjiä odottaisi pääsyä uusiin multiin. Sarjassamme asioita, joita olen siirtänyt kevätauringosta asti...)

Tämä siis Elina Raskin deitti-ilmoituksen esimerkkiä noudattaen. Kekä ei ole vielä itseään avannut, niin tässäpä kysymykset:

* Nimesi (2. nimesi ja lähimmän naapurisi sukunimi)
* Asuinpaikkasi (kaupunki, jossa viimeksi kävit junalla)
* Ikäsi (lisää oikeaan ikääsi lohjenneiden sormikynsiesi lukumäärä)
* Ammattisi (naiskäyttäjä kirjoittaa äitinsä ammatin, mieskäyttäjä isänsä)
* Harrastuksesi (harrastukset, joita et ikinä voisi harrastaa/sietää)
* Lapsiesi lukumäärä (montako hiusta lähtee päästäsi, kun vedät)
* Hiustenvärisi (tämän hetkinen paidanväri)
* Silmienvärisi (tämän hetkinen housujen väri)
* Musiikkimakusi (genre, jota et siedä)
* Lempiartistisi (tyyppi, kenen biisin kuuntelit viimeksi)
* Itseäsi parhaiten kuvaava adjektiivi (se adjektiivi, mikä lukee ensimmäisenä, kun kirjoitat googleen 2. nimesi ja "adjektiivi")

Onnellisissa ihmisissä on jotain epäilyttävää
Ikään kuin emme eläisi samassa maailmassa,
hengittäisi samoja kuplia
tukehtuisi samaan ilmaan
Eivätkö näe mustia lintuja,
altavalaistuja siipeilijöitä,
varjojen levotonta leijailua unituulessa
Eivätkö kuule hikistä naurua,
hapanimelää kutsuhuutoa
Eivätkö tunne!
Miten kynnet hiuksia, nokat korvia,
palasiksi repiviä hyväilyjä

Varjele minua heräämästä tällaiseen onneen

Unta kuin leipää.
Sillä ei voi tyydyttää janoaan.

yhtenä aamuna
ihoni oli sileä
kannat eheytyneet
ja juoksin
arkin päästä päähän

hien anatomia

Kahden tyydyttyneen hiilen välissä happisilta,
nuotiossa atomistin mentävä käsi
ja kirjoitus
eetterin terapeuttisesta leveydestä

Käännämme selkää, sataa

Tuhkaa kuin sormisuoloja

tupajumitin

kaunis ja hiljainen ajatuksen voi

leivällä kodin kaiku

keltaisessa kahvi, vihreässä poreileva aamu

tänään lehdet eivät varise

uutiset maailmanlopusta hypytetään hattuhyllylle jo kynnykseltä

verhot auki

annan valon kasvaa sisään

päivää

arvoitus

Niin lähellä ja vieläkin kauenpana. Mikä se on?

sadonkorjuuaika

Ikonin paikalla lapsen maalaama pöllö

Kotini on alttarini

Alttarini on ruumiini

Ruumiini on eläin

Kun synnytin alkoi myrsky

Nenäni pitenee päivä päivältä

Mikä ei putoa, se leijailee

Minä sadan jo

En näe nenääni pidemmälle

Sulkieni sato korjataan huomenna

Liima löytyy ylähyllyltä

Lintuna olisin ollut hänen

. . .

(Runotorstain innoitusteksti tässä.)

Kirjallinen meemi

Marko kutsui, Karrilta löysin suomennetut kysymykset.


1. Yksi kirja, joka muutti elämääsi:

Anni Blomgvistin Myrskyluoto- sarja lukioangstin purkajana ja kahdeksanvuotiaana löydetyt Anni Polvan Tiina- kirjat jakavat ykkössijan. Jos pitää yksi/yhdet nimetä, niin molemmista sarjoista ensimmäiset. (Myöhemmin Atwoodin Orjattaresi ja Beauvoirin Toinen sukupuoli ja...)

2. Yksi kirja, jonka olet lukenut useammin kuin kerran:

Tuntematon sotilas, ainakin joka ja toinen vuosi.

3. Yksi kirja, jonka tahtoisit mukaasi autiolle saarelle:

Muumeja, niin paljon kuin yksiin kansiin nidottuna sidottuna löytyy!

4. Yksi kirja, joka teki sinusta hupakon:

Douglas Adamsin Linnunrata- "trilogia".

5. Yksi kirja, joka sai sinut puhkeamaan kyyneliin:

Lindgrenin Veljeni Leijonamieli, eikä siitä ole kauhian kauan.

6. Yksi kirja, jonka toivoisit tulleen kirjoitetuksi:

Päättäjien ja kadunmiesten yhdessä kirjoittama sana kerrallaan- runojatkumo.

7. Yksi kirja, josta toivot, ettei sitä olisi koskaan kirjoitettu:

Monetkin lasta aliarvioidat kuvakirjat ovat iiiihan turhia!

8. Yksi kirja, jota luet paraikaa:

F. Scott Fitzgeraldin Etelän viimeinen kaunotar, Maarit Verrosen Pimeästä maasta ja Johanna Sinisalon Sankarit.

9. Yksi kirja, jonka olet aikonut lukea:

Marko Tapion Aapo Heiskasen viikatetanssi ja Eeva Kilven Tamara odottavat lukemista. (Voi sinua siunaava ja piinaava "Yksi".)

10. Nyt haasta viisi bloggaajaa:

Annamanna, Kati, Hestia, Matkalla sekä Suvi-sisko siellä irkin päiväkirjassa.

Hanki kuin upotusunta
Jää väittää että voit hyvin
palata

Painan kiskoihin kieleni kiellon
etten lähtisi,
kiellon etten seuraisi

Pisarat hartioilla alijäähtynyttä ikävää,
kuka minua nyt hyväilee,
kun aalto on jäätynyt kuin juuri

Rautatiesilta myy lippuja hyppääville
Hangella hyytyvät monet siivet
Enkeleihin kukaan usko,

ehkä Lemminkäisten äidit keväällä,
jos haravoinniltaan ehtivät
Pakkanenko sen päättää

kestääkö vai ei, miten on
Siltavahti ei vastaa, kun kysyn
miksi joki ei minusta sulaisi

Meno-paluu unelmaan
tai Tuonelaan
Lipussa lukee koti

. . .

(runotorstain pakottamatta pakottamana)

kävelymusiikkia II

Sinä synnytät tämän kaupungin
Taot neitsytveresi raudan, kohtusi
vuodat kaarimaljoihin, pissit ihan pihalla
purkkeihin, lypsät mätisi ja maitosi
Ruokit tätä kaupunkia, oksennat
kuin lintuäiti huutaviin suihin, viemäreihin
kudot hiuksistasi verkkoja kaupungin aukkopaikkoihin
ettet hukkuisi. Sen määriin
olet kasvanut jälkesi
kunnes kaupunki seuraa sinut ohitsesi
Sinä olet kadulla
et kuvassa. Katso
ja kulissi kaatuu

kävelymusiikkia I

Sinä astut tämän kaupungin
Astut läpi
niin näkyvästi
että polku pulppuaa anturoillesi verta
Sisustat tämän kaupungin sirpaleillasi
Niin kovasti pehmeä
Niin suuresti pieni
Sinä olet nainut tämän kaupungin
että sen häpyliitokset natisevat kuin hetkeä ennen
laskettua aikaa
Kuvan takana kaupunki on kasvanut irti
seiniksi sinä
seinien läpi

ajopuu vai koskivene

Vesi valvoo että pyöritän ratasta
Laskija on iso kuin veli
Minulla ei ole korppia eikä poikaa juoksupyörässä
Harakka harmaa käy variksesta
Vedeksi viisain vanhista
Astun jalallani kuumaa palloa kumiveneeksi

Sormet painautuvat sisään ja kääntävät virtanapin hyvälle
Sormet löytyvät avaimeksi monopoliseteliarkun kanteen
Sormet istuttavat maahan lapinkultakorkin,
poimivat syksyllä valkokultaisia kuulaita
Sormet voivat liimautua pienoismalliin varamoottoriksi
ja veistää pajusta hihittävän huilun
Sormet on parasta pitää puhtaina nuolemalla ja
pistää jokaiseen reikään mikä seinästä löytyy
Sormet pystyttävät tulen, sytyttävät roihun,
sulavat hiilloksessa yhteen

(Leikin siis olen. Runotorstaille.)

riemua suurta, puunjuurta

(Sana kerrallaan eli runoja kera Lumettaren. Ääneksi. Mutusteltavaksi. Ilta oli kaunis ja hellä. Valkoinen hyvää. Tekevää. Aamu liian. Aikainen kuin aamuvirkku kolmevuotias.)

. . .

oksilla linnut nukkunein siivin
nokakkain, rinnakkain, siivikkäin
ahnein oksin
rakastavat nahkaa
sulkia, pöyheitä hyyppiä
talisia toiveita
töyhtöjä ylellisiä
muistoja solisevista metsistä
vuodenajoista ilman pilvistä pesää
tekevi kesää
kujerrus soittavi riemua suurta, puunjuurta
syödä kelloa, aikaa,
lyödä kellotonta, ilakoida
kosketus sointia, sydämen syvää
sanomatonta sanottua
oksasivelyä, osatonta makua
tammenterhon sydänpuu valuu
suuhuni vettä
jano

. . .

Eilen söin puolukan suuresta metsästä
pyydystämälläni metsäsialla höysettynä.

Kolmesti kielsin.
Kolmesti rakastin.

Voi sinua, kallis armahani. Possuni.
Kultaiseni. Kimpale elämää
voilla vohveleilla vaahdolla peitelty paistikas
syön punaisen sisimpäsi.

Anna palaa.
Anna elää.

Kuolen silmieni sisällä
en näe puolukanvarsia sinussa
sillä metsä ahmii minut.
Minä suolaan sinut.
Sinä maksmilioit hänet.
Hän minimoi minut.
Miksi hän ei rakasta.
Miksi hän ei tunnusta.

Hän elämöi vihreää. Mies
kuin heinähästä veistetty
eleli. Sisareni suunnattomuuden tytär
viilsi sieluuni syrjään sireenin,
tuoksu soittaa mereä.
Metsälle mereen
merin meriten.
Merille.

Pimeä laulaa sydäntä sinussa
kipuni kaihoaa pimeää hänessä
hänen kaulansa tuoksuu marjoille
tuntureille tahdon rakastelemaan
yksin. Tahdonko?

. . .

Kukkula mahallasi katoaa,
vai nukahdinko eilen ennen sinua?
Uutiset satavat mutta minä laulan virttä
hienontunutta lunta säikeinä ruudulla,
verkkokalvoilla verikosto,
bloody mary ilman vartta tai selleriä.
Varsin puolikkain mutta kokonaisin
aattein varsittu uskallus,
tiedän rosmariininkin lampaan viululla
unelmoivan polkkaporsaasta.
Sokeri palaa liekittä
minä palan
liekillä, joka harmonisoituu etikassa,
sekoita. Ja nauti.

jos tietäisit montako Kuuta
olen Käpertynyt turkkiisi
saadakseni Hyvää
unta

Puolinainen vai susi

Nainen on naiselle susi, tai mies,
mutta mies on naiselle ihmissusi.

Voidakseen auringon noustessa palata ihmishahmoonsa on ihmissuden yön aikana surmattava, ja juotava saaliinsa veri.

Rakkaat ja vihattavat susisisaret, miettikää moniko meistä jo kärsii verenvähyydestä. Miettikää kalvakoita, väsyneitä naishahmoja. Eläviä kuolleita, jotka valvovat rääkyleiden ja muiden lapsukaisten vuoteiden vierellä öisin. Koska heidän vereensä on istutettu äidin vaisto. Koska he heräävät rääkyleiden inahdukseen ennen inahdusta, eivätkä voi nukahtaa ennen poikasten levollista tuhinaa. Entäpä öiset baarimetsät, peilipalloineen kuin tekokuutamoineen, joissa susisisaret jopa kisaavat ihmissusien huomiosta. Siksi nainen on naiselle susi. Mitä YH:t sitten ovat. Susista pahimpia, vai metsästä karkotettuja Puolinaisia.

Nainen voi olla naiselle myös mies, ilman kuutamoöistä suden turkkia. Nämä miehen ovat tosimiehiä.

Mikä nainen sitten on miehelle? "Saalistettava" vai "saalis", jotka saavat tässä kontekstissa hienoisesti erilaiset merkityssisällöt. Saalistettavaksi asettaudutaan, tietoisesti tai kulttuurin tuotteistamana, saaliiksi joudutaan.

Myös nainen voi olla ihmissusi, jos antaa viettiensä kuljettaa. Mutta mies ei voi olla susi. Hyväveli- järjestelmä näyttäisi estävän sen. Ellei miehestä ole ihmissudeksi hänestä tulee kettu. Ja silti minä pyydän

tulkaa ja purkaa.
Purkakaa tai antakaa.
Minun täyttää verellänne tämä maa
ja taivaan alusastiat.

Elinkauppa

Maksan karvaiset nojatuolit
Suoniverkosto solmittu riippumatoksi
Selkänikamista kynttilänjalat
Aivoista kiipeilevät tapetit seinille

Elin. Kaupassa

Lamputettuna munuaisten viipyilevä valo



(Runotorstain aiheena rumuus.)

Huuto

Lapsi kirkuu korvan halki juuren. Pyöritän sanaa ja siltaa ja aasia. En ymmärrä häntääkään nyt. Yhtäkään. En päätä. Lantion luiden välille viritetyn nahkan syke on rummun. Raivo syö pään ja aiheuttaa syöpää. Kuulun riskiryhmään. En ymmärrä sanaa. Se mitään, sano. Sana? Huutaa vain kuin lapsi, että on niin pieni. Ja tahtoinen. Sinä minut teit, hän itkee syyttävästi. Lapsi äidille, äiti lapselle, sana sanojalle. Kuin hirviö kasvatit hirviön kuin taulun. Vääntynyt naama, tärisevät kehykset, joista hän astuu esiin kuin suu. Poskille kipuavat sormet tai sanat tai varpaat, tai punaiset, jäätynellä liekillä palaavat. Tausta aaltoilee äänenä. Hiljaisuudessa kaikki. Haudattuna. Huutoon. Siltaan. Rumpuun. Lapselta lapselle, äidille äidiltä. Minulla on sanottavaa. Minulla on rytmi ja nahka, kangas. Juurilleni sananen kasvulle. Päivän. Sana lapselle. Se on huuto. Yritän pitää sen sisälläni kuin lapsen. Kummassakaan en onnistu. Pesen suun, saippualla kankaan. Nostan, lasken, nousun, laskun. Pingotan ja viritän. Päivä päivästä, kuva kuvasta. Huuto huudosta, se siitä. Kohta hän tapaa jonkun, ja lisää yhden kirjaimen, sen, pituinen, se.

Jokin huutaa korvan

juuressa lämpiää multa, veri

sikiää kivun astua kalvojen läpi ruukun

Sirpaleiden siinnyt sininen lapsi

Kasvanut korvassa kuin sienessä

Ääni, kaiku, kippura

Pienet kiljuvat sormet

vetävät verta perässään

Virtaa minusta, vastaus

on kuukautisside lapsen kyynärpäässä

Äiti, nyt ei enää satu

iho on ilo ja puut ja heinät

nautinto nuolla verille kynnet

sielusta elämä ja aurinko

raapia kutina, kylmän

on kaipuu

aurinko on ilo ja puut ja heinät

myös kylmän kaipuu, kutina

on onni ja kynnet nautinto

raapia iho verille

nuolla elämä sielusta

Kapiot

Aamulla ripustan verisen lakanan parvekkeelle, katsokaa
Päivällä ompelen uuden valkoisen
Veri sisällä tahtoo

sormia, saumoja, sormustimia,
pitsiksi virkattuja lupauksia, jotka voi unohtaa,
metreittäin hypisteltäviä kuiskauksia

niskavilloista ja karstatuista häpykarvoista
kultaselle sulhaselle huopahattu,
värttinän piston pituinen päiväuni

Illalla olen taas neitsyt

. . .


(Runoto - muutos.)

Kehuja

Matkallainen haastoi kehaisemaan kahta minulle mieleistä blogia.

Tehtävä ei ole helppo, eikä välttämättä mieluinenkaan, tiedättehän, vainko kahtako...

Mutta Eriössä. Mukavia palasia erään poikaspesueen arjesta, samaistumismahdollisuuksia, oppia arjessa asennoitumiseen, hauskoja tarinoita ja sattumuksia, ai niin, sille on jokin sanakin, vertaistukea (minulle, joka yleensä kierrän kaukaa sen pelottavan ihmis(susi)lajin, jota äideiksi kutsutaan. No, tämän kirjoittaessani silmässä oli hieman pilkettä.)

Toiseksi kehun Haavahuonetta. Kielestä. Aitoudesta. Itseironiasta. Huumorista. Ranskalaisesta AuPair- pojasta. Arjen runollisuudesta, erään kaupunginosan esittelystä ja itsestänsä no, ruNo:sta.

Eriössä ja Haavahuone: Olkaa hyvät, ottakaa haaste vuorostanne vastaan.

Kiitos uhmasta?

Riiviörallista peittojen pesueeksi,
sylipainia, kiherrystä kahdella kurkkutuntumalla,
poskipäillä, siinä rajalla
kunnes räkä kirkuu äidin rinnuksilla.
Jumalavita että yö sulkisi silmät.
Heristän ja rutistan.
Suosiolla uppoan kymmennen kerran
peitellessäni unta unetonta,
pimeänä itseeni kuin ikituoksuinen suo.

Lapsen suusta

betoni on siellä
ei se tule tänne
tyttö, isän auto,
alhaalla perhonen,
katso, heitin kirjan,
siellä, kuuma hiekka, ei jäädy,
tule tänne äiti,
tule ulos pentu



( Walter 3 vee. Sanojen taustalla kylvyn jälkeinen ilmahyppely parvekkella. Kirjan (pikkuveikan Sylitanssi) haen alhaalta hiekkalaatikolta, jahka tässä...)

Hiuksissa tervan tuoksu,
lantioilla laulu hyttysille
Kisällittäret kaikuvat eetterissä,
muistan mitä levy soittaa seuraavaksi
Muistoja
miten aamu saapui kysymyksenarkana,
sanat seurasivat tulevaa
Nuku nuku nurmiristi
tanssin untasi aamuun kunnes kolahtaa
Laulava sanomalehti



(Muistin merkintöjen uusi harvennus ja viritys, jolla osallistun runotorstain aamu- haasteeseen.)

Tuokaa minulle naispatsaita kaikilta maailman ääriltä
Antakaa sormieni hyväillen syödä ääret viivoiksi ajatukset
eben- puuta laavakiveä valkoista marmoria
Puolet polvistuneena rukoukseen
puolet seisten
puolet taipuneena siltaan, ah

Olen saanut naispatsaita maailman puolelta ääreltä
Sieltä missä kivi on pudonnut ja kadottanut kätensä
sieltä missä nilkat ovat peitetyt otsat
sieltä missä en itse ole
Ollut olen ollut

torsona kokonaisin
Yksi yhdestä veistetystä kuin nainen itse

runotorstai

laskeutuva oksa
syttyvät sormet

sallittu hedelmä
kuoressa haava

sydänmehun tirskahdus
haukata sinut



(Haasteen aiheena hedelmä.)

Runotorstai

Sormet suojautuneet nyrkiksi sinua vastaan
Sinä olet piru, minä olen sarvet
Sinä olet sarvi, uponnut minuun
Tanssin ympärilläsi punaisena kuin vaate,
flamencolinnun näykkivä nokka,
nalkuttavat kastanjetit
Tämä on mies miestä vastaan,
härkä härkää,
miekka miekalle tanassa
Kädet tulta, kiveä, kipunaa
Avatulla kämmenellä liekki ei polta
Palaan tulen sanaksi


(Runotorstain aiheena kädet.)

Aitoa Unta

Keskellä ikäistäni päivää näen unta että näen. Huoneessa on niin kirkasta, että silmät eivät pysy kiinni, mutta sali, johon astun on vieras. Runoilijat AS ja ES jakavat ovella flyereita, joista en tiedä. Lyhenteiden OPS ja EV ympärille ryhmittyy sanaa ja kuvaa, jota en näe. Epää eli olennaista. Ympärilläni kuvat vaihtuvat kuin kummitusjunassa. Olen varma etten kävele, mutta liikun. Runoilija TM mainostaa luotsaamansa elämänkasvatus- seuran OPS:n sanoin kuvaamattomuutta hakukone-haiuin. Uni ei tahdo kertoa, mistä kirjaimet OPS ovat lyhenne. Oma pää saveksi, osta pussi perunoita, olen paras sana... TM:n ääni kohoaa ja laskee. Miten helppoa kellua ääniaalloilla ajattelen, kun jalat irtoavat. Lattiasta kattoon ja takaisin minuun. Kannat katoavat. Lyhenen.

Salin perällä edesmennyt muusikko JV laulaa ja kitaroi humpappaa, häntä säestää runoin harmaantunut kirjailija HF. Jostain kuuluu nainen. Kuin kokonainen naisten kuoro. Lähden seuraamaan ääntä. Matkalla saan kättä ja puristusta, poskisuudelmaa, veljellistä taputusta hartioille. Emme tunne sinua, mutta täällä on aina ovi. Aina avoin. Täällä me olemme yhtä perhettä. Täällä olet aina terve ja tullut.

Tunnistan monia eläviä, kuolleita ja tulevia. Kasvoja. SS, KK, LL. PH, PS. KN, KM... SK tahtoo nimeni adressiin, tarkoitus on hyvä, hän hymyilee. Uni alkaa etsiä vastausta kysymykseen, mikä on EV. Lopulta heurekoin: Elävien Runoilijoiden Klubi! (Tässä vaiheessa runon kokija kurkistaa esiripun taakse. Onko Hän nyt aivan varma. Joku nyökkää. Unen virheellisyyden ja virheettömyyden kuuluu törmätä tässä. Luulen konfliktin johtuneen vieressä nukkuvan pikkuihmisen yskänkohtauksesta.)

Matka ei lopu koskaan, mutta perille päästyäni näen kolmikymmenpäisen naiskuoron. Banderollien lauseet iskevät: "Nuoren Voiman Liiton Naisvoimaa", "Elämä on Laulu, kirjoitan Sen alle" ja "Spotta ej på golvet". Kuoron keski-ikä lähenee kuuttakymmentä. Olen halvaantua ihastuksesta. Olen tullut. Johtajassa on jotain tuttua, E-L?

Minulle osoitetaan paikkaa MR:n vierestä. Kuoron johtaja ojentaa minulle lyijykynän kärjellä sävelen. Laula tätä kuin ommmmm. Sanat ovat muun alttorivistön kanssa yhteiset: "Alle kalan. Alle kalan. Alle kalan". Olen tullut. Jään tähän.

Ikunalasien välissä kuivuu leppäkerttu.
Lapsi ei erota kuollutta roskasta, vaan rips raps
rutistaa kuorilon sormimurskaksi.
Sarvet ja varpaat rapisevat lattialle,
melkein kuulen, miten henki helähtää,
lennähtää ison kiven juureen.
Pilkut lapsi laittaa suuhun,
kannibaali, hymähdän, kunnes ajatus:
emme olleetkaan leppäkerttuja.

Haastettu tarina

Matkallaiselta sain seuraavan haasteen: Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista, ottamalla virke kustakin vähintään ja yksi haastajan blogista ja haasta jokainen lainaamasi blogaaja, paitsi haastajasi.


Kuka osaa kääntää tämän aarin kokoisen murheen voitoksi? Olen käen kukinnan hiipuva kaipaava lause. Pitäisin ruttopuistoskelusta ja kirjojen lukemisesta kaikkialla ja kokoajan.

Tuuli on väkevä ja vahva. Itkettyäni asiaa hetken menin ja potkaisin häntä takapuoleen.


Tarinan palasiksi eksyivät siis matkallaisen lisäksi anna, justiina, kati ja katja-q virkkeineen. Olette haastetut.

Runotorstai

Olen laulu, ihmisen tuoksu
Sormenpäitä, huulirasvaa ja hiusjuurien hiekkaa
varpaan välien nukkaa ja kynsien laukkaa
Olen iho itseni soittaja
Olen kopina pöydillä kansilla vatsanahoilla,
napsutus ja napina, näppäily ja kapina
Olen nenä nenää vasten soitettu silitys,
tuoksuva sävel kuin haikuva hengitys
Olen, siis kuuntelen, soinnun
Koskettavaa ilmaa
Minähiljaisuuden kaikukoppa


(Runotorstain aiheena minä/minuus.)

Mummin ikkunassa on aamulla tahra
Ohilentäneen albatrossin kakkaa
Kottaraisen kokoinen jälki,
mutta kuollutta emme löytäneet
Kissako vienyt kuin kielen
Tahdomme uskoa uljaisiin valkeisiin
Siipiväleihin niin leveisiin, että laskeutuessaan katolle
sulkisi suojaansa koko leikin ja mökin,
kodin ja peittelemättömät ikkunat

Kävelen kunnes maisema hyväilee minut pysähtymään
Niin kuin omin käsin loisin itseni
luovin läpi muistojen,
muovailen hetken ajaksi
Annan ruohon kasvaa vapaaksi varpaiden väleistä, kuuntelen
kunnes jalkani sulautuvat heinikkoon
Maa sikiää lävitseni pensasta ja puuta
Juuret kietoutuvat nilkoiksi,
varret kaartuvat sääriksi, vyötäröksi, ylemmäksi
Olemme yhtä runkoa, yhtä kasvua, tarinaa
Annan sille silmät, suun,
en sokeudu, tukehdu,
vaikka lehdiksi avautuvat silmut sulkevat luomet
vaikka kurkkuni kasvaa kaarnaa
Itken pihkaa, nauran vuosia renkaiksi
Vihreämmin en osaisi hengittää

vain toteamus

miten minä odotan, että olen vuosia paljon
vanhempi, että olisin jotain
kirjoitettavaksi



(oikeasti minua ärsyttää se E.Paasilinnan suomalaiseen sieluun iskostama "pitää elää sellainen elämä, että..."- ajatus, mutta välillä kuin nyt tuntuu, että siinä on vinha perä. elää konkreettinen elämä, pelkkä pään kokemus sielun vaiva ei riitäkään sanan jalostajaksi.)

Runotorstai

(Runotorstain viikon aiheena uudistuminen tai uusi.)


Hän luo itselleen maiseman kävelemällä sisään
Karmit eivät jää längiksi kaulalle,
sirpaleet eivät häntä satuta
Tunnethan, näet kuin tammen, koivun, lehmuksen
juurella hän kirjoittaa lehdille
Pihkaan kastetuin kynsin, satanein sulin
kirjoittaa itsensä maisemaan
Hän luo nahkaansa kuin käärme,
hilseilee eilistä ihoa
Jättää itsestään viestejä vieraisiin sänkyihin,
joihin on kävellyt kirjaillut sisään,
olkipatjoille, lehtikasoihin, nurmille ja tuulenpesiin
Hän saattaa olla nainen,
lihaa luontoa muusaa
äitiä tytärtä siskoa
Hän saattaa olla itsensä kosketus,
mutta hän on vain ohikulkumatkalla
kuvaan, jota kävellessään luo
Piirtää nahkaansa vaihtaa väriä,
kaihtaa samaa polkua ikkunaa

(Harvennus)

Kaipaus tulee maan päällä eläväksi
kuin odotus milloin elämä minussa alkaa,
milloin alkaa eilisen huominen
Jos tahtoo kirjoittaa kuolema
pitää muistaa unelma,
unelma kuin kaipaus kuin benjiköysi,
luottaa vain kirjoittautua keskelle hypätä tähän
Pitää muistaa terva ja teknologia,
soutaminen, huopaaminen ja kehitys
Kirjoittaa muistot niille, joita ei ole
koskaan tapahtunut
Kuin kerettiläinen jolle on selvinnyt
että onni on valinta, varjojen leikkiä
tai jenkkikaappi jääpalakoneella,
ikioma pommisuoja ja paikka kuuraketissa
Että harhojen oppinut on huomisen jumala

* * *

(Jos ei tahdo elää odottaen eikä tyytyen, mitä jää jäljelle.)

Valitaan yksi järvi tuhansista
Ei Saimaata Inarin Pielusta tai Kallavettä
Valitaan joku pikemminkin lampi,
yksi niistä joiden kuulautta neidon helmat pullottavat
niin että voisi melkein ryystää, sieltä nivusista polvitaipeista
Valitaan yksi sellainen taipeeseen syntynyt
Valitaan lasinkeräysastia
ja tyhjennetään lammen kallioiselle rannalle
se mikä joskus on ollut ehjää ja sileää
Jokainen saa moukarin, kivikirveen tai halon
ihan oman onnensa mukaisesti
kunhan sirpaleita,
paljon särkynyttä levitettävää
pitkin lammen pohjaa tasan painoiseksi peitoksi
tasapuolisesti kaiken kokoisille jalkapohjille
Kysytään kuka uskaltaa
olla astumatta tämän surun sekaan
Kuka odottaisi rannalla
että lammen vesi tallataan punaiseksi
Kuin poljettaisiin rypäleitä viinistä suoraan vereksi

Kävellessäni katson alas etten satuta itseäni

Entä taivaalta tippuvat siniset jäät,
pienet vihaiset akat, munalukot
ja tähtien katkeilleet sakarat
Entä taivaalle heitetyt kivet ja toiveet,
jotka eivät lehahtaneetkaan siivillä silmän taakse
Entä muut lennossa kuolleet linnut

Ihmisen koskema maa on satuttava maa

Kunnes minä lopulta virtaan
kiharaa karvaa, suoraa pilveä kuin harmaanmultaa hiusta
vihertävää silmää ja sulaa kivettynyttä katsetta
punaista kuin jalkojen haavoista maahan tarkoitettu
Takaisin sinne missä kivi vielä virtaa

ei

ei saa upota niin ettei kuule
muista käydä tarkistaa ettei
kukaan ole kukassa
syö multaa
pese pöntössä autoa survo hylsyä
vedä alas vedä ulos, paperipuuroa
potasta pottaan kukasta, kukaan
ei saa vajota niin omiin
ettei muista käydä tarkistaa
satavatko kauraiset hiutaleet lumena lattialle
painaako joku nappulaa että astiat alkavat lingota
kartiot, teemat, hackmannit rouva karhusen sylissä
silmissä surina kun vilistys
kun juoksee kun nauraa kun mopolla haukkaa
seinään kuhmua otsaan lommoa
ei saisi huutaa että jo on nyt kummat perhanat
että olisi vain paikalla marisevana varoituskylttinä
kun juostaan haarukka suussa
ei saa upota ettei kuule kun haarukkasuinen kaatuu
ettei olisi paikalla
ottamassa koppia kun putoaa pöydältä
kierähtää sängyltä, kiljuuko kumpi
kun äänet ovat niin samat
että kihertääkö tuskasta että kiusaako joku jotain vai nauraako
että osaavatkin olla kuin ilvekset
ettei olisi silloin tallettamassa kuvaa kun ne sylikkäin
hihittävät ja pusivat että sen hetken
ohittaisi
itsensä, että kuulisi
kun kiipeillään pöydillä tuoleilla sitä leikkiä kun maahan
ei saa koskea, mutta kysyä koskiko pahasti
ei saa uppoutua, ettei kuule
kuinka hypitään pöydältä sohvalle ja takaisin
sinne missä vetovoima
maassa, lattialla, pää edellä kops ja huuli auki
ettei heristämässä sormella kun ajetaan autolla
kosketinten päällä pilipilipom myrsky nousee
ettekö te voisi hetken
että äiti nyt hetken
ilman kirkunaa kirjoittaisi
näpit pois tässä ei saisi
kiristellä hampaita narsk
painaa nappulaa, metsästää hiirtä
ei saisi haluta hetkeä, omaa
odottaa iltaa aamusta
ei, iltaan ei saa upota
odotukseen että nukkuvat
silloin on jo itsekin unelle lahjaksi
unohtunut eli ei

Pidempi kuin vitsi, ei ihan romaanin korkuinen

Ornamentoidumpi hopeista pilven reunaa, äänettömämpi viiniruukkua

Osuvampi raekuuroa sateenkaarta selittävämpi

Kuuta kauempana, matalammalla kuin multa varpaiden alla

Pinokkiota nenäkkäämpi, kärsivämpi kuin pahnoissa pönkivä possun poika

Kielletympi kyllä myönnetympi ei

Etsitympi kertojaa löydetympi

Vaaditumpi vastausta varotumpi

Syvempi kuin koskaan, syvempi kuin

Leikitympi kuvaa, lähekkäimmin kuin sarjaksi piirrettyä

Ikiaikaisempi kuin liki vanhin, iäistä vanhempi

Sytytetympi tulta sammutetumpi janoa

Kerrotumpi nuotiolla, katsellumpi vuoteessa

Anotumpi unta, kuin unta

Olen syönyt sanani

Olen syönyt sanani. Ihan itse söin. Kuin opettelisin, lopettelisin opetella. Syödä. Miltä sana maistuu. Syödä. Miltä kieli maistuu. Nielaista. Tukehtua. Saada anafylaktinen shokki. Hän sai. Hän osti sen. Hän osti sen Cesar-salaatti- rasiassa. Sisko eli minä. Ei muistanut, ei tiennyt, oli nälkä. Anjovis. Kurkkuvis. Turpovis. Kun me joudumme shokkiin me soitamme Isälle. Me soitamme, isälle. Emme sairaalaan, ambulanssille, tapaturma-asemallle, apua, ensi, turpoamus eksema. Fisu. Fishismi. Kala. Gala. Galapagos. Rakennamme sillan, ilman aaseja. Me haluamme turvota. Me tarvitsemme sitä. Me tarvitsemme kortisoonia. Kuin Dali kelloja, valuvia, rakastajattaria. Se auttaa. Se auttaa kaikkeen. Paksuun ihoon ja hiusten puutokseen. Se antaa. Karvoja. Voi katsokaa käsiämme, nilkkojamme, ylähuulta. Kotona on vankila, suussa kieli. Mitä se maiskutta ellei sinua. Minua. Sinun sanaasi minussa minun sanaani sinussa. Kuunnelkaa shokkia. Kuunnelkaa? Piikki pyllyyn. Helpottaako?

Mitä kirkkaampi taivaan kansipaperi
sitä voimakkaammin tähdet huutavat hänen kättään,
sulkiaan, kyniään, kynsiään
Piirrä meidät, ne janoavat, piirrä
tämän auringon läpi keskiaukeamalle ja sisimmäksi tekijäksi
Kohti valoisinta pimeää
Väritä tähdet, joissa on viisi sakaraa
Eikä supernovia ole kuvittajaan kirjoitettu

Jos huomenna heräisin

Jos huomenna heräisin jonkun toisen sadussa
Vaatteissa, jotka kuuluvat kuuluvat keisarille
Jos heräisin prinssin suudelmaan
ja prinssi suutelisi poskelleni lohipastapisaran
Jos edes heräisin,
koska olen allerginen kalalle
Tahtoisinko herätä
jos satu alkaisi olipa kerran
ja olisin niin alaston että minua uskaltaisi koskettaa
Onhan lapsen usko, uskotko
että Sijaltainen nousisi
En nousisi
vaan ottaisin kaiken taivaaseen ja tyköni
Kuka kertoisi minulle missä onnellinen
loppu alkaa uuden kierroksen
Jos huomenna jonkun toisen
kertomana heräisin
keisarin vaatteissa eläisin
kuin herännyt herneeseen
nenässä

Sinä olet vahva
vahvempi kuin sormi
ovelampi kuin koukku
Selkäsi ei katkea vaikka saisit kantaaksesi kaiken kynän, lyijyn
ja puolet paperitehtaista
Jalkasi seisovat vaikka kaivaisin niiden alta kaiken maan
kaiken pienen kiven ja saven ja niiden välit
Mutta minulle riittää yksi pieni kivi heitettäväksi,
siinä on kirjekyyhkyn valkea selkä lähteä lentoon
yli tornisi joka hipoo pilviä
mutta vain pilviä
Sillä sinä olet kallio
se ei lennä
se on heikompi kuin hiekka
Kuuntelisit miten hiekka juoksee
lentää ja sokeuttaa silmät täyttää korvat
Tarvitsen sinua tulisemman sulatusuunin
ja lasin puhalluspajan
Tarvitsen harjullisen soraa
Sitä lasikattoa et jaksaisi kannatella

Siivouspäivä

Sangollinen tylsiä sanoja
Loppuun kirjoitettuja kyniä
Terättömiä luotilauseita vasten kasvoja
Ei näillä keihästäisi lukematontakaan
Välin pitämättömyys
kuin törmäys vasten panssarikasvoja
Sanojen katkenneet terät varisevat varpaille,
lapset noukkivat terät panoksiksi asevöihin
Toisissa tarinoissa ne voivat vielä soida
Ei kosketa
Niin lähellä että vain kauempana
Ei kaduta
Niin neutraaleja ajatuksia että pyyhkivät pois jokapäiväisen
elämän, kirjon ja jälkimaun
Poskille painuvat lyijyiset varjot,
hymykuopat, jotka eivät hymyile
Ulkoa asetettu naamio,
muistista jäljitetty suojamuuri
Sangossa sanojen sakka vajoaa pohjaan

Muistiinpanoja

Minä makasin allasi niinkuin kirja
kannet levällään sääret
Luulit rakastavasi minua kuin avointa kirjaa
Kosketit minua kuten tapana on, metaforin ja allegorioin
hyväillen sitä, mikä ei ole
määriteltävissä
Minä peitin itseni kuin tekstin ja tekstin
hurman kokeminen edellyttää herkkyyskautta

Luulit että vain sinä ja minä
mutta Barthes, Kristeva, Riffaterre, de Man
ja itsensä lukija, etkö haistanut
miten Barthesia ei huimannut,
päinvastoin: ambivalenssi vain kasvatti nautintoa,
miten Kristeva puhui tekstistäni, kuin se olisi sikiö

Mitä on tekstin kohdussa
missä se on,
mistä sanat syntyvät?

ja minä lupasin odottaa merkityksen-
muodostumisen-
hornankuilun-
partaalla
Odottaa miten sinun harhailevinkin odysseia(si) päätyy
aina merkityksen kotisatamaan,

Mutta missä siipien havina ja väristykset sijaitsevat,
miten ne voivat tuntua,
mitä minulle tapahtuu
kun luen, mitä minulle tehdään,
teenkö itse jotakin
Kaikki tämä
Jää

minän kärsittäväksi
Järsittäväksi kuin kirja,
sillä me emme mahdu tämän lukulampun alle molemmat
teksti ja minä
sinä ja minä
Minä kuin sinä

Makasit allani kuin avoin kirja,
kuin teksti kuin paradoksi,
sillä minä en kuollut vaan tekijä

ei avautunut sinulle?
Päätä siis olenko minä

faktaa vai fiktiota

* * *

Kursiivilla kirjoitettu suoraa ja leikkaamatonta lainausta Mervi Kantokorven "Kuin avointa kirjaa"- artikkelista teoksessa Kuin avointa kirjaa (1995, toim. M. Kantokorpi).

Miksi sitä pitäisi kutsua. Läpi kirjoitettu, läpi lukematon. Materiaalia myöhempää varten. Jotain johon palata, kun ajatukset karkaavat sormien raoista, putoavat kuiluun. Kuvaus siitä, miten kahdesta tulee yksi. Leikkaus ja liimaus kuin ruumiillistunut (silmän) kiusa. Miten olisi Sormiharjoitus muistiin panemiseksi.

Vessanseinäkirjoitukset. Oopiumia kansalle, jolla on hätä.

vihreämpi kuin

vihreämpi kuin kompostoitu hiirenkorva

vihreämpi kuin juhannussauna

vihreämpi kuin kuusenkerkkämehu

vihreämpi kuin vihreä aalto

vihreämpi kuin 540 nanometriä

vihreämpi kuin pepsodentin maku suussa

vihreämpi kuin lampaan viulua soittava minttuhyytelö

vihreämpi kuin punavihreä

vihreämpi kuin punajuuri

vihreämpi kuin sininen levä

vihreämpi kuin aiv-rehu

vihreämpi kuin smaragdinappi afrikan tähdessä

vihreämpi kuin valoon kurkottava koivun taimi

vihreämpi kuin raitiovaunu

vihreämpi kuin tasapainoisuus

vihreämpi kuin meri

vihreämpi kuin sammal haisaappaiden alla

vihreämpi kuin vihertikka

vihreämpi kuin undulaatin rinta

vihreämpi kuin kaktuksen leikkaushaavasta vuotava vesi

vihreämpi kuin keltainen ja sininen yhdessä

vihreämpi kuin sairaalan seinä

vihreämpi kuin ketunleipä

vihreämpi kuin neliapila

vihreämpi kuin lapsenpihka lapsivedessä

vihreämpi kuin lohikäärme

vihreämpi kuin roskisdyykattu hernekeitto

vihreämpi kuin täti vihreä

vihreämpi kuin Ronja Ryövärinttären kansikuva

vihreämpi kuin äiti Maa

vihreämpi kuin sir Pushkan paita

vihreämpi kuin vihreä sana

Maan alla on paikka,
jossa kuunnella maata
ja maata vain

paikallaan kuin kivi
Paikallaan, kun kivi-, kasvi- ja eläinkunta pysähtyvät
Ja graniitti

kumauttaa tervehdyksen maatuville,
joita madot koskettavat
jotka ovat enemmän kuin

lakanneet kuulemasta
Fossiili, sieni, simpukka
Paina se korvallesi kuuntele

miten eilen kannoit merta harteillasi
Siksi olet tänään
vihreämpi kuin

Nähdään unia

Kielletään kyllä
Nähdään unessa

Kuvan yläpuolella tähtää lentosotaenkeli,
arkillinen Ikaroksia, paperisia
arkkipiruja. Voi Nooa

Hukutit minulta siivet
kun minä olisin halunnut

Jäädä siihen uneen minkä näit

Tämä ei ole runo

Kävin matkalla löytämässä vastauksia. Runo syntyy "lukemalla väärin". Vastaus tuntuu hakevan muotoaan samaa kautta, vaikkakin vastaukseksi lukemisessa näyttäisi vahingon sijaan korostuvan halu ja yritys lukea itsen kautta.

Lainaan itseäni, siis toistan: "Minut tuuli kaataa. Tai kantaa. Pitää tehdä valintoja. " Siinä se on osavastaus. Osatotuus. Tähän päivään. Eilinen oli runo, toissapäivä runompi. Tämä päivä ei vielä ole.

Mikä kysymys on. Sillä ei ole merkitystä. Elämä on yksi iso retorinen kysymys.

Muutin taannoin toiseen osoitteeseen. Sillä ei ole merkitystä minne. Tämä minä runnoo ja runoltaa. Toinen minä suoltaa ja sovittaa. Sovittautuu. Niinpä. Vyöhykkeen piti olla vapaa, muotiton, muoditon, rajoitteeton, tila räpiköidä ja panna vastaan. Eihän se niin mene, ei vapautta voi perustaa. Rooli on vankila, siinäkin tapauksessa että sitä yrittäisi kirjoittaa auki.

Runokin on rooli.

Nukke V

tunnen lähtöhetken kuin näköalan
jumalan kämmenellä
en pelkää lintunen

jos näen
suoraan lasin läpi lasin
näen miten takalamput jäävät katsomaan perääsi
kuin sinä olisit se
joka vaihtaisit maisemaa

pohjustaisit kytkimen jarrulla
vapauttaisit sanoilla kaasupoljinta

Nukke IV

Katso kuinka olen kaunis

kaunis kuin nukeksi

syntynyt vasta

Etkö jo säilöisi lasipurkkiin
pakokaasulla ja kuravedellä
dieselin katkulla ja öljysoralla

Tahdon tulla katseltavaksi
Matkalla marinoitavaksi

Nukke III

Puhun kuin olisin tuntematon
jalostuksen sivutuote
Muotissa valettu sormin viimeistelty

Istutat minua kämmenelläsi
niinkuin jumalat tekevät

Mutta minuus ei ole muovia
Muovi on yleisnimi kiinteille raaka-aineille
joita voidaan muovata lämmön ja paineen avulla
Lämmöllä ja paineella synnytetty

Siitä tunnistan itseni

Nukke II

Puristat miniatyyriminää kämmenelläsi
kysyvällä kädellä kutistunutta

Olen luovuttanut kohtuni hedelmät
Merihevoseni olen kasvattanut
kivulla vähentynyt joka solulla

Etkö jo antaisi minun mennä
kesken
tämän elämän

Jos jokainen syntymä synnyttää kaksi
Pienentää synnyttäjää puolella
ja aina puolella
sanalla
sanottuna olen niin pieni
ettet enää minuun mahtuisi

Nukke I

vartaloni muovia pääni porsliinia
silmät maalatut marmorikuulat

Me olemme tutkimuskohteita
sinäminä ja me muut
Emme vastaa ruumiin kutsuun jos se huutaa
Odotamme että kirjoitus paljastaa
solmii kuiskauksen huulilta
että muut kirjoittavat meidät auki
että voimme luettuna olla
ymmärrettyjä ja kauniita
herkullisesti oikein nurin
Oikein

Linnun. Lailla.
Nokitan.

Lapsi resetoi koneen

Keskellä ajatusta
Ei minulla mitään ollutkaan

Vain sanoja

Kolmasti. Kieltämättä.

Sen minkä tietää voi jättää

sanomatta.
Olon voi jättää ulostamatta.

Elämä on vaikeinta.
Kirjoitan sen alle.

Oletko sinä oikea ihminen.
Jonka luusta palaa häntä,
lapojen välistä siiventyngät.
Arkipirun sarvista tuntosarvet.
Varpaiden sulkiin kynän terät.
Nouse tanssimaan kutsuhuudon virittämälle nuoralle,
navan ympärillä on tilaa.
En minäkään oikeasti.
Huuda.

Nimetön

Se rätisyttää sääriä, kiristelee leukaruuveja. Nytkäyttelee sormia jännitystilasta seuraavaan. Pysähtyy ohimoille. Pistelee punan. Poskille

kipuavat hermoimpulssit juoksevat kun kurkistan maailmaa peiton reunan yli. Ole hiljaa. Ole kaukana, kauempana. Ole vain. Vyöryvä maa. Virtaava ilma. Liian kaukana. Pysy kauempana. Anna minun

seistä yksin. Älä palloasi käsivarsilleni laske. Niin painavaa ilmaa. Olet täynnä eikä sinulle ole sanaa. Oi maailma, miten häpeän sinua kirjoittaa

kun hampaat kirskuvat ja kieli hakkaa kitalakea. Turpoavat poskilihakset eivät mahdu suuhun. Sanat. Saatanat. Ottaisit pois tämän fyysisyyden, jos oletkin lahjaksi antanut. En vieläkään sitä tahdo. Ota pois kaikki paluu ja kotiin. Palaaminen on raskainta

ettei missään olekaan ominta paikkaa. Kulissiin pitää totuttauttua. Ohentua pahviksi. Nukeksi. Unohdetaan Sylviat ja plakaatit. Plathit ja Juuliat. Aina sama vieraus.

Yritän kotiloitua peiton sisään. Kuoriudun sitten, kun kevät on ohi ja syksy ohitettu. Kipunoiva massa. Yltiöpsyko. Yltiöfyysinen. Älä kirjoita näitä sanoja. Älä kirjoita. Peiton alla tulee kuuma.

Ensimmäinen lause

Tähän mennessä paria sanoja, sanapareja, käskyjä ilman verbejä, tahdonilmaisuja ilman tekijää, ja paljon elekieltä, kunnes tänään:

"Kiipikonna ei syö paajoa."

Totta. Kilpikonna ei syö palloa. Omaperäisestä ensimmäisestä bongatusta lauseesta ylppö Äiti oli hämmästyksestä nielaista kummallisen kurkkuun juuttuneen palan.

Kuin imettäisin sanaa

Mitä nenäkkäämpi nisäkäs, sitä nokikkaammin parit puolin*.


*vrt. puolata, puolittaa, valita puoli

Kun ihmiskunta palaa linnuksi,
palatakseen leikkimään,
hän riisuu punahehkuisen hiilihilkan ohimoiltaan,
lakkaa menemästä Hukkaan.

Missä sinä olet

Kulissit on rakennettu kaatuviksi,
maatuviksi aivot.
Mahtailevat seinät ja sermit,
kallojen luut. Raps.

Avaruuden horinsontin takana on toinen.
Niin kuin merikin pakenee,
ei katsetta voi loputtomaan seurata.
Jossain on ymmärrykselle este,

sitä meri hioo.
Se on sermi joka ei murra aaltoa, ei ajatusta,
vain silmää. Tekevää. Hämäystä.

On viiva joka on aina
silmänkorkeudella.
Missä sinä olet?

Avaruuden meri jatkuu, vaikka ihminen ei
kristallikupuun asti Baabeliaan rakentaisi,
polttaisi kaikkea savea tiileksi.
Missä sinä olet missä horisontti hioutuu sileäksi,

sen äärellä minä nojaan kaatuvaan.
Torni on kulissi siellä meitä on liian monta.
Tuhannet otsat hyväilevät ohimoita,
kallojen aallot, niin kovaksi pehmenneet.

Hylättyjä lauseita

Olen siivonnut eli kirjoittanut. Puhtaaksi, paljaaksi ja temaattisesti yhtenäiseksi. Sydän pakahtuen, niinkuin omista lapsistani luopuen, olen heittänyt lauseita "banaanilaatikkoon". Mitä olen saanut sillä aikaiseksi. Monotonisuutta ja kummallisen köntin hellanääreen keskittyvä minäminä- runoelmaa, joka kaipaa terästystä. Hajonta ja leviäminen on hurjaa ja kuitenkin seuraavaksi olisi ryhdyttävä etsimään moniäänisyyttä, annettava tilaa hengittää, tilaa näkökulmille. Kova päänsisäinen dialogi menossa myös kysymyksestä, kumpi on tärkeämpää, nyt, opiskella sitä teoriassa vai tehdä sitä käytännössä. Tukisivat toisiansa, mutta ajasta ja selästä on pulaa.

Lähtemättä vallitus- linjalle sylkäisen yhden kivun ulos. On lauseita, jotka ovat väärässä. Paikassa. Hylättyjä lauseita, jotka eivät anna rauhaa:

Kastanjettini nalkuttavat, sinä väität, mutta sormeni eivät tanssi sinulle.

Mekko marisee toogana, varpaat varisevat lattiolle.

Nälkäsi ei ole noussut merestä, kuten hän, jota tulit vatsaanottamaan.

Odottaessa isä muovailee alastonpatsaita ja muodonmuutos kasvaa vaha-animaatioksi.

Jos minä suutun sinä toistat, kaiut sanoja, tanssin askeleita.

Verhoista solmitulla köydellä marginaaliin.

Mitä painan kädelläsi nyt, fyysistä vai merkitsevää.

Kalaparvet kuin neulaparvet, nuolevat jalkoihin kysymyksen.

Painakaa siitä villaisella teesi naulattavaksi naisväenopiston oveen.

(Noin. Nyt lauseet on päästetty vapaaksi. Nyt olen saava rauhan ja voin jatkaa.)

Hiekkalaatikon reunalla muisto palaa
vihan yli kuin pihan, tajunnan
virtaavat askeleet.

Takapihalla keinut heiluvat tyhjää
ajatukset kasvavat, juuri-
mukulat. Maasta palanneet.

Lapsuus on se minkä edestään löytää
ja sora harteilla näkymättömyysviitta.
Meitä on monta hiljaista, hiekkaisen

linnan rakentajaa. Pahoista ja hyvistä
kakuista. Ja hiuksista
punon köyttä kuin jo olisin. Maan alla.



(toistava versio, lämmitetty ajatusjatko)

Muuttokuorma

Jakauduin ja pakkasin kynän, ilman kumia, aineettomaan matkalaukkuun. Sivupersoonani lähti ja pääpersoonani jäi (tai toisinpäin) taittamaan matkaansa tällä nuoralla. Näpertämään sanoilla tässä pajassa. Asuttamaan tätä nurkkaa Blogistaniassa. Etsivä löytää sen toisen, koska toiseus on vahva. Vahvempi kuin sormi ja ovelampi kuin koukku. Toinen ahdistui tänne jäävästä kumittajasta, uudella nuorallaan, uudessa nurkassaan, hän on verevämpi, luulen. Tämä äänteillä nikkaroiva puutyöpaja on minulle paras. Hän tarvitsee tulista sulatusuunia ja lasin puhalluspajaa.

Kaikki pallot ovat ilmaa täynnä,
lapsi kuvittelee kovaan ääneen
kunnes maha potkaisee sitä.
Pettymys, mikä maali.
Jalka jäytää pöytää
käytä käytävää
vaikka oletkin
runolilja,
lapsi ja runoilija.
Nokkamukin motkotus on äidin
lentävä lause
ikkunasta ilman kkarella hangen alle
napaan sormi nenässä lämmitetty
siemeniin asti. Nurmen nauru
siitä tulee,
sulle molariksi, varamieheksi,
vanavedeksi kaveri,
mahan päälle majan rakentaja.
Doppleri rummuttaa sydämen rytmiä
lapsen tanssijalat tapailevat,
toinen potkii toistaan.
Nahkakuula heltyy venttiili venyy,
nenä melkein maaliin ja äiti
pompoteltu solmupallo
naurahtaa sanansa auki.

Kirjasto upposi, vei laivan mukanaan.
Säilykepurkit levisivät. Aakkoset
hedelmöittivät lopulta levää.
Kirjat sulivat syliin kuin neito.

Annetaan veden purra pehmeäksi sitten ongitaan
kirjalla koko satu, martinilla marinoitu
merenneito. Taputellaan raameihin,
kuivataan kuin paperi
massasta, valitaan painavin

kirja sanaksi, sana kutsuksi, kutsu lauseeksi laske
kirjastosi vesille. Jos mielit saada saalista,
sijoita senttisi kalamatoihin. Säilö
kivesi sisälle sydän. Syötiksi
neitsytöljy ja kielelle kallein oliivi.
Meren pohjassa muistat,
maistut mahdolliseksi.

Kirjaston katosta roikkuu maalattuja kankaita,
turkoosia, vihreää, meren vihaista sinistä, lempeää.
Tykytän syvää
hyvää. Tekevää sanaa.
Hyväksi kietovaa kotiloitumaa.

Tämän jälkeen palaan simpukan sisäksi. Kotiin.
Tämän jälkeen sana ei palaa menneestä vaan tulevasta.

Kankaat versovat ylemmäs. Merta,
verta, kohiseva kasvutarina.
Hyllymetreittäin kahlattavia kaisloja, levää kuin rakkoja
kantapäissä, meriheinää
märehdittäväksi puoli valtakuntaa.

Sanat helmiäistä. Joku sanojen takana on
se kissakala, joka kehrää
sirpaleesta ehjää. Helmeä.

Kapiot

Aamulla ripustan verisen lakanan parvekkeelle,
katsokaa. Päivällä ompelen uuden.
Veri sisällä tahtoo

sormia, saumoja, sormustimia
ja sen jätän nähtäväksi kuin neulatyynyn suoran niskan
villat. Karstatuista häpykarvoista

sulhaselle huopahattu.
Värttinän piston pituinen päiväuni.
Illalla olen taas neitsyt.

Hiukset tuoksuvat tervalle,
lantio laulaa kuin hyttysille.
Kisällittäret kaikuvat eetterissä, haistan
mitä levy soittaa seuraavaksi. Muistoja,

miten aamu saapui kysymyksen arkana.
Sanat seurasivat tulevaa.
Kahden tyydyttyneen hiilen välissä happisilta,
nuotiossa atomistin mentävä käsi

ja kirjoitus.
Nuku nuku nurmiristi,
tanssin tuoksusi kauaksi kunnes kolahtaa.
Laulava sanomalehti.

Miniatyyriminä istuu kämmenelläsi.
Etkö säilöisi lasipurkkiin etikalla, porkkanan lorauksella
hunajaa, se on minuus,

joka tahtoo tulla katseltavaksi,
tahtoo tulla maisteltavaksi.
Matkalla marinoitavaksi.

Tunnen laukkuhyllyn kuin näköalan
suoraan lasin läpi lasin.
Linja-auto jää katsomaan perääsi kuin sinä

olisit se, joka vaihtaa maisemaa.
Kaikki vilkuttavat eikä kukaan
nosta kättä. Sanoja kaasupolkimelta.

Mitä painan kädelläsi nyt,
fyysistä vai merkitsevää.
Jarruvalo iskee silmää.

Liimasta

Veli Huilu keksi liiman. Ikkunaa nuolemalla saa legopalikat jäämään kiinni lasin pintaan. Ikiaikainen tapa, jolla suuret keksinnöt ovat syntyneet, vahingossa. Huushollimme ikkunat nousevat kattoa kohti suhteellisen läheltä lattian rajaa. Nuolemispinta-alaa on siis paljon. Ja paljon pestävää. Kuolan lisäksi ikkunoitamme kaunistaa ajoittain n. metrin korkeudelle ulottuva rasva-kerros. En tiedä onko ikkunan rasvauksessa kyse kehittyvästä itseilmauksesa, tulevan taidemaalarin ensimmäisistä tilataideteoksista, vai hyväntahtoisuudesta helpottaa ikkunalasin kuivaa olotilaa (atooppinen perhe kun ollaan). Kaikkea pitää kokeilla- ajatus osunee lähimmäksi todellista. Mistä sen tietää, miten äiti reagoi, tai ikkuna, tai ihovoide, ellei kokeile.

Pikkulapsiaika on niin täynnä erivärisiä, -hajuisia, -makuisia ja -koosteisia liimoja, tahmoja, mössöjä, muusseja, soseita ja töhkiä, että huomaan tiettyjen sovinnaisuussääntöjen kirjoittaessani unohtuvan. Sääntöjen katoamista edesauttaa pottailun opetteluun liittyvä "hyvä pisu - ai kun hieno kakka!"- kiittely. Kuitenkaan esimerkiksi juuri tuota sanaa "kakka" ei sopisi viljellä liiaksi. Lukija vaivaantuu, jos eritteet tulevat liian lähelle hänen suutaan. Lukuelämys tapahtuu siis jossain määrin suussa, jos ei muuten niin kuolaantuvan kielen kautta, niin hyvässä maussa kuin pahemmassakin. Suljettujen huulien takana kieli tapailee sanoja kilvan ajatusten karkuun hapuilun kanssa.

Yleensä alta kahdeksankymmensenttinen ihmislapsi pistää kaiken suuhunsa. Meidän alta metrin mittainen isoveli Huilumme tutkii vieläkin maailmaa suullaan. On kuulemma yhteydessä puheen kehitykseen, tämä oraalinen vaihe, sain kuulla kun ilmaisin terveystarkastuksessa huoleni pojan yksisanaisesta itseilmaisusta. Nyttemmin maistelu- vaihe on aikaihmisen näkökulmastani helpottanut ja Veli Huilu on kaksi-kolmi-sanaisilla kielikukkasilla kirvoittanut minulta monet hersyvät naurut. Lapsi on runoilija!

Mitä pojan suuhun on sitten eksynyt. Kaikki mahdollinen kivistä ja kukkasista koirankakkaan. Terve lapsi nuolee kengänpohjat kerran päivässä, kirjoitti A-L Härkönen kolumnissaan jo vuosia takaperin. Mutta silti ja sitä kautta... ymmärrän miten (alapää)eritteiden jatkuva viljely tekstissä ahdistaa lukijaa huussin pimittävimpään nurkkaan. Onneksi en ole "kielimieheni" kanssa yksin. Pojan tarhakaveri nuoli muutaman päivän sisään itsensä kahteen otteeseen kiinni pakkaskylmään rautaan.

Sanaa paska saa käyttää, kakkaa ei. Paska antaa pontta, kakki syö sen pois. Spermakin sopii, mutta on sillä rajalla. Ainakaan sen liima-ominaisuuksista ei sovi kirjoittaa. Ainakaan tähän interiööriin sperma-aiheisto ei maistu istuvan. Siitä huolimatta, että liima on pistänyt sanani vuotamaan.

Ketä tässä kustaan silmään? Onko ihminen piilopissijä vai ei? Tässä yhteydessä olisi luontevaa muistuttaa naisihmisten kateudesta pystypissijöitä kohtaan. En jaksaisi ja kuitenkin. Isojen miesten eritteet ovat kirjoittamiskelpoisia, naisten tai lasten ei. Rokatessa, rapatessa ja sänkymambossa roiskuu, mutta esim. kestovaippailu-tarinointi pistää suussa maistumaan ilkeälle. En minäkään toisten perheiden kakkajutuista ja masun toiminnoista jaksa loputtomaksi kiinnostua. Omien lasten kanssa minulla sen sijaan on ikään kuin yhteinen suolisto. Lapsen vetinen ripuli pistää omankin masun rylläämään, jo sitäkin kautta että meillä on yhteiset sormet, poikien sormet minun suussani ja toisinpäin. Omien lasten masut ovat kuin ovatkin minun!

Lapsuusajoilta minulle on jäänyt kauhu pikaliimoja kohtaan. Mitä nopeampaa yhteenliitosta tuubi lupaa sitä tuskempi hiki otsalleni nousee. Muistaako kukaan muu (kaupunki)legendaa liimalla itsemurhaa yrittäneistä? ts. hengitystiet ja kurkku pikaliimaa täyteen ja ainoa mahdollisuus selviytyä on viiltä poski auki ja ryystää ilmaa sitä kautta. Yritän muistaa, että ei liima kurkkuuni joudu, ellen sitä itse sinne ruuttaa. Entä sitten perunaliima. Toimiiko se oikeasti, vai kuuluuko se kategiriaan muutaman minuutin liima. Minä luotan erikeepperiin, samalla vimmalla kuin mustikkaan ja maitohappobakteereihin kakan koostumuksen säätelijänä.

Hennonko siis hajottaa legojen ja kuolan liiton, tuon taideteoksen lastenhuoneen ikkunassa. Kuolaliima kiteyttää sen mitä olin aikeissa sanoa eli liimasi tämän kirjoituksen sanat yhteen. Millaisiin konteksteihin olen mahtanut itseni liimata? Ainakin freudilaiseen oraalisuus, analisuus jne.- vaiheiluun olen saattanut liimapuikkoni sohaista. Tästä lähtien en kirjoita kakka, kirjoitan liima.

Askelten kaaos kantaa minut vaivatta
vihan yli kuin pihan, tajunnan
virtaavat askeleet.

Joukkoilevan osaston pamppujen pomppu-
linnassa kaaos, askeleet kasvavat väliä.
Punon hiuksista köyttä kuin olisin maan alla.

Takapihalla keinut heiluvat tyhjää
ajatukset kasvavat, juuri-
mukulat. Maasta palanneet.

Lapsuus on se minkä edestään löytää
ja multa harteilla, näkymättömyysviitta
kasvaa harmaata. Heinää.

Löydöksiä

Antoisa uni, koska muistin sen herättyäni. Tunnelma kirjoittautui selkäytimeen odottamaan iltaa.

Kanssaopiskelevat humanistit kirjoittivat hehkuvaa ja herkullista insinööriproosaa. Nauroin kyyneleet silmiin.

Mitä yhteistä on eeppisellä kriisillä ja epikriisillä? Annan itselleni tehtävän kirjoittaa sen auki. Häiriöstä ja tilasta on hyvä aloittaa, tai lopettaa.

Proosaruno on ikkuna, eikä se tarkoita vain reunojen tasausta. Runoilija puhuu tietyn maiseman.

Edellistä merkillistävä ja esimerkillistävä: (runoilija) Kristiina Lähde on todellinen lähde.

Ekfrasis. Verbaalinen esitys visuaalisesta esityksestä. Tahdon kirjoittaa runon "kädestä", ennen kuin "käsi" sulautuu rullallaan vaatehuoneen lattiaan.

Löydetty myös homonyymi: romuttunut. Mennä romuksi vai kasvaa romua. Ajatuslennot romuttuneesta kulttuurimaisemasta unelman kautta kaupunkikuvan taakse romukaupan pihapiiriin. Hyödynnän kunhan ehdin.

Loppupäivän voin kulkea sivuilla ja niiden sivulla etsimättä, jos vain osaisin.

Palapelin muodostusta

Ensimmäinen särö

Tieto rakentuu sirpaleista.

Toinen särö

Tieto synnyttää sirpaleita.

Kolmas särö

Ihminen ei ole saviruukku.

Ja edelleen kunnes

Sirpale on ehjän idea.
Itsessään kokonainen ja särkyvä.

Hidastus.

Ajatus juoksee kuvan edellä mieletönnä.

Sukkapuikot vai rannerenkaat

Kilinä kutittaa korvantaustaa.
Lännen nopein neuloja laskee silmukoita,
vaiko kynäkädessä kikattavat renkaat.
Tekonäppärä teko kuulostaa hapanimelältä, leukaperillä
sivelty sitruuna synnyttää syliluonnolliset rutistusreaktiot.
Paperi punoutuu naruksi,
selkäpiitä hiipivät ninjataidot,
ajatus kääriytyy kiusasta rusetille,
kaunokirjoitus sallii kaaret.
Poistuminen ei olisi yhtä linjakasta
kuin lassoaminen takaperin.
Kirjoitan pötköä kuin neuloisin äänelle suojapussia.
Sanojen välillä kaari ei ole silta vaan tunneli.

Treenikämppä

Annan seinien syödä minut
Postmoderni sanamagia heijastaa kuun seinälle
Noita lentää kuuta päin
Luudasta puuttuvat airbagit
Kuparipannu helähtää kumahduksen ohi
Kongi resonoi pöydälle katettuja luita
Osteopatia paljastaa katkeavan taikasauvan
Kapelimestari pelästyy värttinäluuksi muuttunutta tahtipuikkoa
Oskesteri veistää viulun kaulasta proteeseja
Kissat ovat vain kissoja paitsi luurankaiset
Vuoratut seinät eivät toista sanaakaan
Sävel ja kuuvalon virittämä jousisto
Huuto sylkäisee sanan ulos
Annan seinien syödä teorian

Tämä kirja kuuluisi joka kodin lääkekaappiin.
Testamentin ja tuntemattoman välissä
on kannettavalle tila.

Pojasta parsa polveutuu.

Poika naputtaa töppöstä mattoon,
minkä koskettimet kerkiävät ei poika ohita.
Tule katsomaan. Noin
pienenä. Tahdin ensimmäisellä. Katso.
Kuuntele. Kuvittele. Selvästi taipumusta.
Peritty veri soittaa suonia.
Ilmoitettava vauvamuskariin. Viulutunnille heti,
kunhan oppii istumaan. Tai viedään
Fazerille, antaa pojan itse valita, jos tykkää
enemmän sellosta. Vaikka näkeehän tuon
että tuleva saksofonisti siinä jammailee.
Pianokin on perus,
hyvä. Yleissivistystä. Ja Sibelius-
lukioon, akatemiaan, kilpailuihin. Kapelimestariksi.
Ja vaimo. Samanhenkinen tai mediapersoona
ja ympäristöinsinööri. Ja lapset
soittaisivat kuusen latvassa hauenleukaluista kannelta.
Itse oltaisiin vielä nuoria. Tehtäisiin iltatähti
ja otettaisiin lapsen lapset mukaan. Mahtuuhan niitä aurinkoon
tenava-kerhoja. Hyvä nähdä maailmaa heti pienestä.
Ajattele. Elämässä ehtii vaikka mitä.
Hyödylliset harrastukset ovat ihan vanhemmista kiinni.
Ja läksyjen teko.
Pitää olla kiinnostunut. Niin
pysyy poissa kadulta. Kesällä sitten jalkapalloa,
perhekaratea, lapsijoogaa.
Sirkuskouluun pääsee vasta kolmivuotiaana.
Ennenkaikkea perheen yhteiset harrastukset.
Voitaisiin mennä pojan kanssa huomenna käymään yliopistolla,
että pääsee pienestä pitäen kiinni akateemiseen ilmapiiriin,
ei tule sitten yllätyksenä, se vapaus, jos ei
maailmanmuusikon ura aukeakaan. Eihän sitä tiedä,
jos onkin kirurgiainesta tai professori-tyyppiä,
näkeehän sen katseesta, ettei sitä tarvitse lukemaan käskeä.
Kunhan ei nyt humanistiksi ala.
Sellaisilla aloilla ei ole tulevaisuutta.
On se hyvä tehdä lapset nuorina. Jaksaa olla innostunut.
Tehdäänkin heti kolme putkeen. Tai neljä,
onhan niitä tila-autoja,
vaikka ei autoholisteja oltaisikaan. Pojasta tulee
formulakuski. Katso. Kuuntele.
Kuvittele. Huulet pärisevät. Unissaankin ajaa
ja muistaa meitä keskustakolmiolla. Ovat sitten hybridejä
kaikki autot, kattohuoneisto tietysti, ei tarvitse puolustella kellekään
siitä moraalista. Pitäähän lapsiin investoida. Mikrot ja autot.
Kyselen huomenna hintoja carting-radalta.
Sellainen oikea isä-poika- harrastus.
Minä saisin sillä aikaa rauhassa siivota. Se on hyvä
pienestä pitäen opetella pitämään moppia kädessä,
on luontevaa isompanakin eikä pääse miniäkään motkottamaan,
ettei ole opetettu sisäsiistiksi. Vaikka onhan niillä varaa
omaan siivojaan siellä Monacossa, Malmöössä ja Manchesterissa.
Hyväkin olla vähän kauempana, etteivät ole
joka ilta ovella pyytämässä lapsenhoitoapua.
Vuorollaan väsytään, se nyt kuuluu tähän pikkulapsiaikaan,
ja onhan niillä niin kiltit lapsetkin, että
ei mitään valittamista. Kantele, kansantanssi ja kalastus, niin
luonnonläheiset harrastukset. Hyvä tyttö se on äitinsä,
tuntee kaikki kukkivat kaalit ja osaa
keittää parsan piirakaksi ja toisen paiksi.
Pitäisi täyttää se oma kirjoittajakouluhakemus,
ettei pelkästään lapset
nappuloina tätä elämää pelaa.
Uhka ja rohkeus. Ura ja äitiys. Työ ja harrastus
ne yhteen soppii, vai mitä, että
meidän perheen tarinassa yhdeksi bestselleriksi aihetta.
Eikös tästä lapsesta ole jo puhuttu. Että nyt eikä koskaan.
Otetaan vaikka harjoituskappaleen kannalta.
Niinkuin nyt tämä Sibeliuksen kuusi,
tahtoisin esikoiselle näyttää, että kyllä äiti osaa,
ehtivät sormitukset unohtua, poika ei unohtaisi
sitä muistoa, kun äiti kohtuun soitti.
Sellainen soljuva elämänrytmi
tästä sille siirtyisi. Sitä se töppösen naputus kertoo.