Onnellisissa ihmisissä on jotain epäilyttävää
Ikään kuin emme eläisi samassa maailmassa,
hengittäisi samoja kuplia
tukehtuisi samaan ilmaan
Eivätkö näe mustia lintuja,
altavalaistuja siipeilijöitä,
varjojen levotonta leijailua unituulessa
Eivätkö kuule hikistä naurua,
hapanimelää kutsuhuutoa
Eivätkö tunne!
Miten kynnet hiuksia, nokat korvia,
palasiksi repiviä hyväilyjä
Varjele minua heräämästä tällaiseen onneen
torstaina, elokuuta 17, 2006
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
15 kommenttia:
"Onnellisissa ihmisissä on jotain epäilyttävää" - vai pelottavaa? Runon puhuja tuntuu ajattelevan, että onnelliset ihmiset näkevät vain toisen todellisuuden. Hieman samasta kirjoittaa Mediaope, kun hän runossaan vertaa oneellisuutta turtana olemiseen. Vahvoja kuvia on runossasi jälleen, hyvä teksti!
:) Niin muuten, onnihan on nykyään melko suosittua kauppatavaraa. "Onnella on osoite", ja Onni muuttaa koko ajan.
Oliko tämä sarkasmia?
Jotkut pitävät onnellisia ihmisiä tyhminä, turtina, ikään kuin ahdistus olisi merkki ajattelusta.
Ei kai:)
Niin tui, ehkäpä se epäilyttävyys voisi tässäkin yhteydessä olla pelkoa "tuntematonta" kohtaan.. :)
ja sami, niin juuri, kumpi puoli, siis onnen kaupustelija vai sen ostaja, on se hassumpi puolisko.
ja tuo mitä susupetal sanoit, kuinka onnellisen oloisinn ihmisiin liitetään tietty tyhjäpäisyyden leima. toivottavasti siis sarkasmia. vaikka toisaalta, silloin kun itseä ketuttaa ja korventaa ja kovaa, niin onnellisen maailman ymmärtämättömyys omaa elämäntuskaa kohtaan tuntuu, hieman, rienaavalta...
Totta, onnellisen maailman ymmärtämättömyys tuntuu rienaavalta, mutta useimmiten sen onnen tarkoitus ei ole loukata, ei varta vasten.
Kai?
Mielummin onnea kuin välinpitämättömyyttä. Välinpitämättömyys ja kyynisyys ovat pahempia elämän rienaajia.
Minulle tuli tästä mieleen se mitä Markku Ojanen sanoo onnellisista ihmisistä. Että onnellisuuteen vaaditaan pieni annos itsepetosta. Onnelliset ihmiset eivät välttämättä näe altavalaistuja siipeilijöitä eivätkä huomaa muutakaan yhtä terävästi kun muut.
Tuo on totta, mitä Kirsti kirjoitti. Ihan omakohtaisesti koettuna oman henkilökohtaisen onnen vanavedessä tapahtuva ydinreaktiovuoto on pientä, sitä tuskin noteeraa.
Itsepetosta, ehkä niin, tai sitä, että eri asiat painottuvat eri tavalla, arvottuvat uudestaan, hetkeksi tai pidempään.
Voi olla kyse vilpittömyydestäkin, ei petoksesta.
mitä kirsti ja susupetal sanoitte, niin noin se luultavasti juuri menee, onnen varjot jäävät huomaamatta. kyse ei varmastikaan ole/ voi olla (itse)petoksesta, vaan siitä, että onni on vaikeampi hahmottaa olotilana kuin ahditus ja muu murhemieli. onnellisena ikään kuin vain on, tyytyy olevaan, ei haikaile ja urputa, eikä myöskään näe ympäristöä kaikkine virheineen ja epäkohtineen niin tarkasti.
tämä oli ihan tajuttoman mahtava, sen enempää en osaa sanoa,
Palasiksi repiviä hyväilyjä. Jesh. Sexyä eksistentialismia.
Tuosta alta kuultaa yhdenlainen hulluus, erilainen näkemys maailman katsomiseen. Normaalin katsomistavan kyseenalaistus. Niin... mitä on normaali. Paitsi pintaa vastaan oleva kohtisuora?
Minusta ei ole mitään väärää, jos ihminen pyrkii onnellisuuteen, mutta kapinoin sitä tapaa millä siihen tänä päivänä näytetään pyrkivän. Onnesta on tehty kauppatavaraa, kun kyse todellakin, kuten SusuPetal tuolla Runotorstain kommenttikentässä sanoitkin, elämisen asenteesta.
Ja tätähän ei ulkopuoleltaan voi hankkia, siinähän käy just päinvastoin, mitä enemmän ulkoa ohjattua onnea himaansa hinaa, sen vähemmän kokee todellista onnellisuutta.
Itse määrittelen onnen jotenkin itämaiseen tapaan, eli se on mielenrauhaa. Ja mielenrauha liittyy vahvasti elämänasenteeseen.
Tosin en itse osaa elää määritelmäni mukaan. ;)
kiitos emmi ja theo.
ja sitten innostavaksi heittäytyneeseen onnellisuus- keskusteluun. ehkä onni on olemista. vain olemista, niin että henki kulkee helposti, jo ihan konkreettisestikin.
itse ajattelisin sen niin, että jos osaisin elää kuunnellen itseäni, ja kuunnellen oikein, olisin lähellä onnea. taidan olla tuollainen peruspessimisti ja epäilijä oman onneni, sekä muiden onnen suhteen, ettö minulle tämä on siis ideaali ja ihannetila. itsen kuuntelu ja sen mukaan eläminen ei ole helppoa.
toisaalta välillä ja aika usein oma onni ja sen tavoittelu pitää sovittaa läheisimpien ihmisten onneen ja onnen tavoitteluun. tarkoitan kai, että ehkä ihminen "ei ole oman onnensa seppä". mutta kyllähän se itsestä lähtee, siitähän sen täytyy lähteä. toisaalta (ja toisaalta), jos joku saa onnensa (oikeasti) materiaalisesta maailmasta tai vaikkapa palvelua (!) hankkimalla (esim. kampaajalla, aromaterapiassa, hierojalla, yksinlaulutunneilla, psykoterapiassa) niin ymmärrän senkin. ei kaikilla voi olla samat onni-käsitykset ja intressit.
mitä enemmän pyöritän ja pureskelen "onnea" sitä epävarmemmaksi tulen sen suhteen onko sitä olemassa. ja jos on niin onko vain yksilöllinen tai vain kollektiivinen olotila, vai molempia. oletettavasti meidän pitäisi suomikodossa olla onnellinen kansa. kummallista että minäkin tässä urputan... ja kehä kiertyy kappas. rahalla ei onnea saa.
Aika absurdia, myönnettäköön.
Sitten asiaan; Onnellisuus on epäilyttävää, jopa kyseenalaistavaa, jos vain toinen sitä omistaa. Mykistävää todellakin, kun muuta en osaa kuvata. Sarkasmiako?
uimamaisterille kiitos.
ja sigurd. hiven sarkasmia hiven ihan sydänverta. kyllä onnelliset ihmiset ovat pelottavia, kuten tuossa aiemminkin kommentoin. silloin varsinkin, kun itse on epävarma paikastaan, riippuen toki siitä määritteleekö itseään suhteessa itseen (eiliseen tai huomiseen) vai muihin.
jos joku toinen omistaa toisen onnen, ei onnea liene ole.
Lähetä kommentti