Nimetön

Se rätisyttää sääriä, kiristelee leukaruuveja. Nytkäyttelee sormia jännitystilasta seuraavaan. Pysähtyy ohimoille. Pistelee punan. Poskille

kipuavat hermoimpulssit juoksevat kun kurkistan maailmaa peiton reunan yli. Ole hiljaa. Ole kaukana, kauempana. Ole vain. Vyöryvä maa. Virtaava ilma. Liian kaukana. Pysy kauempana. Anna minun

seistä yksin. Älä palloasi käsivarsilleni laske. Niin painavaa ilmaa. Olet täynnä eikä sinulle ole sanaa. Oi maailma, miten häpeän sinua kirjoittaa

kun hampaat kirskuvat ja kieli hakkaa kitalakea. Turpoavat poskilihakset eivät mahdu suuhun. Sanat. Saatanat. Ottaisit pois tämän fyysisyyden, jos oletkin lahjaksi antanut. En vieläkään sitä tahdo. Ota pois kaikki paluu ja kotiin. Palaaminen on raskainta

ettei missään olekaan ominta paikkaa. Kulissiin pitää totuttauttua. Ohentua pahviksi. Nukeksi. Unohdetaan Sylviat ja plakaatit. Plathit ja Juuliat. Aina sama vieraus.

Yritän kotiloitua peiton sisään. Kuoriudun sitten, kun kevät on ohi ja syksy ohitettu. Kipunoiva massa. Yltiöpsyko. Yltiöfyysinen. Älä kirjoita näitä sanoja. Älä kirjoita. Peiton alla tulee kuuma.