Sormet painautuvat sisään ja kääntävät virtanapin hyvälle
Sormet löytyvät avaimeksi monopoliseteliarkun kanteen
Sormet istuttavat maahan lapinkultakorkin,
poimivat syksyllä valkokultaisia kuulaita
Sormet voivat liimautua pienoismalliin varamoottoriksi
ja veistää pajusta hihittävän huilun
Sormet on parasta pitää puhtaina nuolemalla ja
pistää jokaiseen reikään mikä seinästä löytyy
Sormet pystyttävät tulen, sytyttävät roihun,
sulavat hiilloksessa yhteen

(Leikin siis olen. Runotorstaille.)

riemua suurta, puunjuurta

(Sana kerrallaan eli runoja kera Lumettaren. Ääneksi. Mutusteltavaksi. Ilta oli kaunis ja hellä. Valkoinen hyvää. Tekevää. Aamu liian. Aikainen kuin aamuvirkku kolmevuotias.)

. . .

oksilla linnut nukkunein siivin
nokakkain, rinnakkain, siivikkäin
ahnein oksin
rakastavat nahkaa
sulkia, pöyheitä hyyppiä
talisia toiveita
töyhtöjä ylellisiä
muistoja solisevista metsistä
vuodenajoista ilman pilvistä pesää
tekevi kesää
kujerrus soittavi riemua suurta, puunjuurta
syödä kelloa, aikaa,
lyödä kellotonta, ilakoida
kosketus sointia, sydämen syvää
sanomatonta sanottua
oksasivelyä, osatonta makua
tammenterhon sydänpuu valuu
suuhuni vettä
jano

. . .

Eilen söin puolukan suuresta metsästä
pyydystämälläni metsäsialla höysettynä.

Kolmesti kielsin.
Kolmesti rakastin.

Voi sinua, kallis armahani. Possuni.
Kultaiseni. Kimpale elämää
voilla vohveleilla vaahdolla peitelty paistikas
syön punaisen sisimpäsi.

Anna palaa.
Anna elää.

Kuolen silmieni sisällä
en näe puolukanvarsia sinussa
sillä metsä ahmii minut.
Minä suolaan sinut.
Sinä maksmilioit hänet.
Hän minimoi minut.
Miksi hän ei rakasta.
Miksi hän ei tunnusta.

Hän elämöi vihreää. Mies
kuin heinähästä veistetty
eleli. Sisareni suunnattomuuden tytär
viilsi sieluuni syrjään sireenin,
tuoksu soittaa mereä.
Metsälle mereen
merin meriten.
Merille.

Pimeä laulaa sydäntä sinussa
kipuni kaihoaa pimeää hänessä
hänen kaulansa tuoksuu marjoille
tuntureille tahdon rakastelemaan
yksin. Tahdonko?

. . .

Kukkula mahallasi katoaa,
vai nukahdinko eilen ennen sinua?
Uutiset satavat mutta minä laulan virttä
hienontunutta lunta säikeinä ruudulla,
verkkokalvoilla verikosto,
bloody mary ilman vartta tai selleriä.
Varsin puolikkain mutta kokonaisin
aattein varsittu uskallus,
tiedän rosmariininkin lampaan viululla
unelmoivan polkkaporsaasta.
Sokeri palaa liekittä
minä palan
liekillä, joka harmonisoituu etikassa,
sekoita. Ja nauti.

jos tietäisit montako Kuuta
olen Käpertynyt turkkiisi
saadakseni Hyvää
unta

Puolinainen vai susi

Nainen on naiselle susi, tai mies,
mutta mies on naiselle ihmissusi.

Voidakseen auringon noustessa palata ihmishahmoonsa on ihmissuden yön aikana surmattava, ja juotava saaliinsa veri.

Rakkaat ja vihattavat susisisaret, miettikää moniko meistä jo kärsii verenvähyydestä. Miettikää kalvakoita, väsyneitä naishahmoja. Eläviä kuolleita, jotka valvovat rääkyleiden ja muiden lapsukaisten vuoteiden vierellä öisin. Koska heidän vereensä on istutettu äidin vaisto. Koska he heräävät rääkyleiden inahdukseen ennen inahdusta, eivätkä voi nukahtaa ennen poikasten levollista tuhinaa. Entäpä öiset baarimetsät, peilipalloineen kuin tekokuutamoineen, joissa susisisaret jopa kisaavat ihmissusien huomiosta. Siksi nainen on naiselle susi. Mitä YH:t sitten ovat. Susista pahimpia, vai metsästä karkotettuja Puolinaisia.

Nainen voi olla naiselle myös mies, ilman kuutamoöistä suden turkkia. Nämä miehen ovat tosimiehiä.

Mikä nainen sitten on miehelle? "Saalistettava" vai "saalis", jotka saavat tässä kontekstissa hienoisesti erilaiset merkityssisällöt. Saalistettavaksi asettaudutaan, tietoisesti tai kulttuurin tuotteistamana, saaliiksi joudutaan.

Myös nainen voi olla ihmissusi, jos antaa viettiensä kuljettaa. Mutta mies ei voi olla susi. Hyväveli- järjestelmä näyttäisi estävän sen. Ellei miehestä ole ihmissudeksi hänestä tulee kettu. Ja silti minä pyydän

tulkaa ja purkaa.
Purkakaa tai antakaa.
Minun täyttää verellänne tämä maa
ja taivaan alusastiat.

Elinkauppa

Maksan karvaiset nojatuolit
Suoniverkosto solmittu riippumatoksi
Selkänikamista kynttilänjalat
Aivoista kiipeilevät tapetit seinille

Elin. Kaupassa

Lamputettuna munuaisten viipyilevä valo



(Runotorstain aiheena rumuus.)

Huuto

Lapsi kirkuu korvan halki juuren. Pyöritän sanaa ja siltaa ja aasia. En ymmärrä häntääkään nyt. Yhtäkään. En päätä. Lantion luiden välille viritetyn nahkan syke on rummun. Raivo syö pään ja aiheuttaa syöpää. Kuulun riskiryhmään. En ymmärrä sanaa. Se mitään, sano. Sana? Huutaa vain kuin lapsi, että on niin pieni. Ja tahtoinen. Sinä minut teit, hän itkee syyttävästi. Lapsi äidille, äiti lapselle, sana sanojalle. Kuin hirviö kasvatit hirviön kuin taulun. Vääntynyt naama, tärisevät kehykset, joista hän astuu esiin kuin suu. Poskille kipuavat sormet tai sanat tai varpaat, tai punaiset, jäätynellä liekillä palaavat. Tausta aaltoilee äänenä. Hiljaisuudessa kaikki. Haudattuna. Huutoon. Siltaan. Rumpuun. Lapselta lapselle, äidille äidiltä. Minulla on sanottavaa. Minulla on rytmi ja nahka, kangas. Juurilleni sananen kasvulle. Päivän. Sana lapselle. Se on huuto. Yritän pitää sen sisälläni kuin lapsen. Kummassakaan en onnistu. Pesen suun, saippualla kankaan. Nostan, lasken, nousun, laskun. Pingotan ja viritän. Päivä päivästä, kuva kuvasta. Huuto huudosta, se siitä. Kohta hän tapaa jonkun, ja lisää yhden kirjaimen, sen, pituinen, se.

Jokin huutaa korvan

juuressa lämpiää multa, veri

sikiää kivun astua kalvojen läpi ruukun

Sirpaleiden siinnyt sininen lapsi

Kasvanut korvassa kuin sienessä

Ääni, kaiku, kippura

Pienet kiljuvat sormet

vetävät verta perässään

Virtaa minusta, vastaus

on kuukautisside lapsen kyynärpäässä

Äiti, nyt ei enää satu

iho on ilo ja puut ja heinät

nautinto nuolla verille kynnet

sielusta elämä ja aurinko

raapia kutina, kylmän

on kaipuu

aurinko on ilo ja puut ja heinät

myös kylmän kaipuu, kutina

on onni ja kynnet nautinto

raapia iho verille

nuolla elämä sielusta

Kapiot

Aamulla ripustan verisen lakanan parvekkeelle, katsokaa
Päivällä ompelen uuden valkoisen
Veri sisällä tahtoo

sormia, saumoja, sormustimia,
pitsiksi virkattuja lupauksia, jotka voi unohtaa,
metreittäin hypisteltäviä kuiskauksia

niskavilloista ja karstatuista häpykarvoista
kultaselle sulhaselle huopahattu,
värttinän piston pituinen päiväuni

Illalla olen taas neitsyt

. . .


(Runoto - muutos.)

Kehuja

Matkallainen haastoi kehaisemaan kahta minulle mieleistä blogia.

Tehtävä ei ole helppo, eikä välttämättä mieluinenkaan, tiedättehän, vainko kahtako...

Mutta Eriössä. Mukavia palasia erään poikaspesueen arjesta, samaistumismahdollisuuksia, oppia arjessa asennoitumiseen, hauskoja tarinoita ja sattumuksia, ai niin, sille on jokin sanakin, vertaistukea (minulle, joka yleensä kierrän kaukaa sen pelottavan ihmis(susi)lajin, jota äideiksi kutsutaan. No, tämän kirjoittaessani silmässä oli hieman pilkettä.)

Toiseksi kehun Haavahuonetta. Kielestä. Aitoudesta. Itseironiasta. Huumorista. Ranskalaisesta AuPair- pojasta. Arjen runollisuudesta, erään kaupunginosan esittelystä ja itsestänsä no, ruNo:sta.

Eriössä ja Haavahuone: Olkaa hyvät, ottakaa haaste vuorostanne vastaan.

Kiitos uhmasta?

Riiviörallista peittojen pesueeksi,
sylipainia, kiherrystä kahdella kurkkutuntumalla,
poskipäillä, siinä rajalla
kunnes räkä kirkuu äidin rinnuksilla.
Jumalavita että yö sulkisi silmät.
Heristän ja rutistan.
Suosiolla uppoan kymmennen kerran
peitellessäni unta unetonta,
pimeänä itseeni kuin ikituoksuinen suo.

Lapsen suusta

betoni on siellä
ei se tule tänne
tyttö, isän auto,
alhaalla perhonen,
katso, heitin kirjan,
siellä, kuuma hiekka, ei jäädy,
tule tänne äiti,
tule ulos pentu



( Walter 3 vee. Sanojen taustalla kylvyn jälkeinen ilmahyppely parvekkella. Kirjan (pikkuveikan Sylitanssi) haen alhaalta hiekkalaatikolta, jahka tässä...)