Kotipihlajassa jäljellä muutama vihreä sormi

Lasten nenät vuotavat syksyä

Valkoinen hius ei ole enää uutinen

Tahdon viimetalvisen lumen satavan ikäni seis




(Runotorstain kapinaan.)

diaarimerkintöjä

jono etenee vastaanottovirkailijalle asti
muste maistuu katkeralta

retkeilen museo-siipeen
vitriinissä kyniä
ihmettelen pureksittuja päitä

tohtori määrää kilotavun tajuntaa
saan sähköiskun

kilo tavuja
taltuttaa hermokuumeen kuin kuumeen

esitän lisämuistitilauksen
muistan äitiä verkkokortilla

lihani paperoituu
olen nauttinut liikaa kirjeitä

kommentoin itseäni yhä
merkillisemmäksi

potilastoverini kuristuu johtoihinsa
langaton yhteys on ihmisoikeus

kirjaudun ulos
muutan ikiomaan keskusyksikköön

(Uudelleen lämmiteltyjä sanoja Runotorstain haasteeseen.)

Heitän kuun hartioiltani,
kaulavaltimot vuotavat yön ulos,
silmien kraaterit täyttyvät tulella.
Olen kuva, jota ei saa katsoa suoraan,
säteilen sokeutta,
palan puhdasta aurinkoa.



(Inspisteksti löytyy täältä.)

Syyskuun leikatessa kosteudesta sakeaa ilmaa
hallayöstä taotulla viikattella
vaatteeni alkavat kulkea ilman minua.
Katselen ikkunasta miten housut eivät osaa päättää
seuraisivatko hupparia koululle vai sukkia tarhaan.
Kuohutan herneet hellalle, saatava siivottavaa.
Jos vaatteet palaavat ne voi täyttää ranskalaisilla
tai kaupan lihapullilla.

Sanoja suuruudenhulluudesta

Kuilusi, kastemaljasi, kukkasi maljakko,
jäätelövohvelisi, avantosi.

Olen luola, jonka seinille varjosi heijastuu.
Olen lähde.

Olen kaivo, jonka vedestä yrität nähdä kuvasi,
kaivo, johon kruunusi kilahtaa.

Olen muki, jossa hampaasi näykkivät yötä ja päivää,
muki, josta et uskalla juoda.

Jos vaikka herään, hauta
jossa valvoa, että aamu nousee.