perjantaina, marraskuuta 09, 2007

Ennen saarien syntyä osasin vielä luistella.
Veteen piirretty katkoviiva polkusi metsät.
Osasin katkoa jänteitä pysähtymättä,
luetella hampaat ja kuulla lumen.
Kun lonkerot lakaisivat syviin monet
ja monet olivat noidat,
minä neuloin suolista sukkahousut.
Oi, miten meri versoi
jäätä, kesäisinkin remusi ja railoi.
Veistin luusta luistimet kuun jälkiin
- olin tuulien tuulien.
jänteistä pureskelin langat ja kasvoin
hiuksista viittaa
- tulin tuulista tuuli.
Metsä haistoi nutukkaani jo ovelta,
tiesin mistä ovi aukeni, mistä ihminen,
mistä kaltainen, turkikas, kihokki,
vaihdokas siivillä tai ilman lasta.
Luistelin hirviöistä sillat,
poimin tuhkasta itselleni tekohampaat,
katkoin kauloja ja lauloin.
Kunnes saaret, nousevat saaret,
sanovat saaret
ole hyvä, ole hyvä. Ole hyvä,
saat kaiken sen horisontin, mikä meidän väliimme jää.
Annan pyrstön kasvaa, joskus iltaisin
nousen kuuntelemaan miten lampaat
paimentavat susiaan.

2 kommenttia:

Miguel kirjoitti...

Kurvisi yllättävät kuin harmaus. Nonsenselle ei täältä kiitosta heru, etenkään järjenvastaiselle. Tämä runo on takorautaa, kiitos Sirpa!

Sirpa Kyy kirjoitti...

Kiitos itsellesi!