keskiviikkona, joulukuuta 20, 2006

Vaellus

Kasvukipuinen maa
Ensimmäiseen karjalan mäntyyn pysähtyvä korpikunta
Kämmensyrjällään konttaavat ripset
krapula, ruostuva sammal, hämärän tuoksu
Tunturisudet täytettynä huomisella mullalla

lauantaina, joulukuuta 16, 2006

Ehtoopala

Voimakasasteinen kohina korvissa,
sohvalla sataa pitkä ilta,
jugurttia rusinoita multaa mustikkamehua.
Sadattelen luutulla koko asteikon,
mikä kehvelin kashikoi nämä väritkin...
Tervehdin esikartanon ovea,
sovitan hymyä syvään.

torstaina, joulukuuta 14, 2006

Prinsessasatu

Hankkia häkävaroitin, hönkäillä siihen, herätä ulinaan
Välähtää joka toinen sekunti ja olla olemassa
Imeä pattereista virta, piipittää
joka toinen minuutti, saada kulkulupa,
lupa hengittää ilmaa, jota he
Kiinnittää turvaketju etteivät pääsisi enkeleiksi
Puhaltaa mittariin toisenkin puolen satua

(Keskustelua huonon runon kriteereistä...)

salaisuus sai siivet
koska se halusi lentää pois
kirjesalaisuus paloi paloi poroksi
ja kyyhkynen päätyi paistiksi
turhaan etsit salaista kastikereseptiä
jonka itse kirjoitit sydämeeni


(...runotorstaissa. Henkilökohtaisesti olen kyllä sitä mieltä, että huono runo on mahdottomuuskuvio. Runouskäsityksistä on moneksi, kiitos luojan. Taiten huonoksi tehty voi kääntyä itseään vastaan eli mainioksi. Yrittäessäni kirjoittaa ympäripyöreätä tönkkösuolattua sanaa huomasin, että perhana, tätähän minä teen ja riemastuin, oi herkkua. Eli tekevätkö esim. turhat sanat ja kaamea lauserakennus huono runon vai (vain) keskeneräisen. Ei kai keskeneräisyys ole huonoa vaan kehityskelpoista, usein ainakin. Minä-sinä- sydänveri(kin) on autenttista sydänverta jne. Rakkausrunot kunniaan. Entä lasten runot. Huonoja vai ihania. Riippuu siitä, tietääkö lukija kirjoittajan ikää. Eli höh. Ei huonoja runoja olekaan, eihän.)

maanantaina, joulukuuta 11, 2006

Emotusta

Päivä antaa kättä, paljastaa poskensa,
ojentaa kohti pyytää hyvää,
taputa minun mahaa äiti,
tänne mahtuu vielä piparia,
äiti minä kasvan isoksi,
minusta kasvaa piippupuu.
Hiekkalaatikolle putoaa tähti taivaalta tai parvekkeelta,
tähdet lapsi laittaa suuhun,
sakarat kimpoilevat äidistä santaan.
Kiitos kiltti naapurin setä
siellä kuusia kerroksia korkeammalla,
kiitos näistä keltaisista kasvoista.
Kärsitkö piparin puutteessa,
tilaanko netistä amerikoista joulua tuoksupumpussa,
vai tarjoilenko äidin kädestä lumilapiolla sinisen,
huomenna postissa punaisen?
ämpärillisen tupakan tumppeja,
ikuisuuksiin rajan taa kunnes hiekka on hiekkaa, lumi lunta,
ja puutarhan sirpaleet kasvavat kanelia.
Jos jaksan poimia tähdet tähdet.

sunnuntaina, joulukuuta 10, 2006

tarina

myötä ja rantaa kiiski
vastaan virtaan lohi
hopeoitu nainen

. . .

(runotorstaissa lyhyttä tarinaa)

Toistuma

Lastani ette rytmitä,
hän sanoo katajanmarja paikkana hampaassa.
Oksien tango on askelissaan saumaton,
tuuli kasvattaa sädettä,
kuljettaa auringon kristalleina rantaan. Särkyvää.
Kuusikko soittaa sydänaamua,
hengitys on tuore, odotus kaltainen,
puhuri parastaan taivuttava.
Keinua huomiseen, keinuttaa koppaa,
antaa kopasta keinun
nousta ja nousta, ei koskaan
laskea tähtien mättäiden määrää.
Hän luottaa metsään, metsä lapseen, lapsi metsän lapseen.
Kultainen käpy kopsaa kapalon.
Lupasiko tanssin jäävän
viimeiseksi varmuudeksi,
antoiko kävyn olla.
Seireeni virittää kuusen latvassa kannelta,
mustarastaan ääni haiku,
nimetön ääni, koska lapsi ei osaa vielä kysyä
mikä lintu se on kun se on sydäntä.
Hän lupaa, viimeinen,
viimeinen tanssi, lupa antaa
silmät, korvat kaiken mikä lainaa.
Kristalli kasvaa kiharaa,
laineet kantavat, kopassa peitossa.
Vastarannalla odotus
hiirenkorvainen koivikko.