perjantaina, toukokuuta 26, 2006

Kävelen kunnes maisema hyväilee minut pysähtymään
Niin kuin omin käsin loisin itseni
luovin läpi muistojen,
muovailen hetken ajaksi
Annan ruohon kasvaa vapaaksi varpaiden väleistä, kuuntelen
kunnes jalkani sulautuvat heinikkoon
Maa sikiää lävitseni pensasta ja puuta
Juuret kietoutuvat nilkoiksi,
varret kaartuvat sääriksi, vyötäröksi, ylemmäksi
Olemme yhtä runkoa, yhtä kasvua, tarinaa
Annan sille silmät, suun,
en sokeudu, tukehdu,
vaikka lehdiksi avautuvat silmut sulkevat luomet
vaikka kurkkuni kasvaa kaarnaa
Itken pihkaa, nauran vuosia renkaiksi
Vihreämmin en osaisi hengittää

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

On sinun syytäsi että olen hurahtanut runouteen ;D
Kiitos siitä!
Tämä vehreä runo on aivan jumalaista sorttimenttia.
Hieno meditaatio.

Sirpa kirjoitti...

hii. jos se on minun syyni, niin kiitän.

kävely on meditaatio!

Anonyymi kirjoitti...

vau, äidillä on lause !

Sirpa kirjoitti...

kiitos vausta maskimi. hyvin olet takonut "lauseoppia" mammalle... hyvin nätisti toki.

ja matkalla. pysähtyä tahtoisin noin. viitaten edelliseen... minulla sähköposti katkolla yöhön asti, jos ihmettelen missä vastaukseni viipyn. mutustelen asiaa ja palaan. palan. palaan!

Sirpa kirjoitti...

kiitos matkalla. hauska haaste! otan sen vastaan kunhan kykenen eli ehdin.