tiistaina, maaliskuuta 07, 2006

Liimasta

Veli Huilu keksi liiman. Ikkunaa nuolemalla saa legopalikat jäämään kiinni lasin pintaan. Ikiaikainen tapa, jolla suuret keksinnöt ovat syntyneet, vahingossa. Huushollimme ikkunat nousevat kattoa kohti suhteellisen läheltä lattian rajaa. Nuolemispinta-alaa on siis paljon. Ja paljon pestävää. Kuolan lisäksi ikkunoitamme kaunistaa ajoittain n. metrin korkeudelle ulottuva rasva-kerros. En tiedä onko ikkunan rasvauksessa kyse kehittyvästä itseilmauksesa, tulevan taidemaalarin ensimmäisistä tilataideteoksista, vai hyväntahtoisuudesta helpottaa ikkunalasin kuivaa olotilaa (atooppinen perhe kun ollaan). Kaikkea pitää kokeilla- ajatus osunee lähimmäksi todellista. Mistä sen tietää, miten äiti reagoi, tai ikkuna, tai ihovoide, ellei kokeile.

Pikkulapsiaika on niin täynnä erivärisiä, -hajuisia, -makuisia ja -koosteisia liimoja, tahmoja, mössöjä, muusseja, soseita ja töhkiä, että huomaan tiettyjen sovinnaisuussääntöjen kirjoittaessani unohtuvan. Sääntöjen katoamista edesauttaa pottailun opetteluun liittyvä "hyvä pisu - ai kun hieno kakka!"- kiittely. Kuitenkaan esimerkiksi juuri tuota sanaa "kakka" ei sopisi viljellä liiaksi. Lukija vaivaantuu, jos eritteet tulevat liian lähelle hänen suutaan. Lukuelämys tapahtuu siis jossain määrin suussa, jos ei muuten niin kuolaantuvan kielen kautta, niin hyvässä maussa kuin pahemmassakin. Suljettujen huulien takana kieli tapailee sanoja kilvan ajatusten karkuun hapuilun kanssa.

Yleensä alta kahdeksankymmensenttinen ihmislapsi pistää kaiken suuhunsa. Meidän alta metrin mittainen isoveli Huilumme tutkii vieläkin maailmaa suullaan. On kuulemma yhteydessä puheen kehitykseen, tämä oraalinen vaihe, sain kuulla kun ilmaisin terveystarkastuksessa huoleni pojan yksisanaisesta itseilmaisusta. Nyttemmin maistelu- vaihe on aikaihmisen näkökulmastani helpottanut ja Veli Huilu on kaksi-kolmi-sanaisilla kielikukkasilla kirvoittanut minulta monet hersyvät naurut. Lapsi on runoilija!

Mitä pojan suuhun on sitten eksynyt. Kaikki mahdollinen kivistä ja kukkasista koirankakkaan. Terve lapsi nuolee kengänpohjat kerran päivässä, kirjoitti A-L Härkönen kolumnissaan jo vuosia takaperin. Mutta silti ja sitä kautta... ymmärrän miten (alapää)eritteiden jatkuva viljely tekstissä ahdistaa lukijaa huussin pimittävimpään nurkkaan. Onneksi en ole "kielimieheni" kanssa yksin. Pojan tarhakaveri nuoli muutaman päivän sisään itsensä kahteen otteeseen kiinni pakkaskylmään rautaan.

Sanaa paska saa käyttää, kakkaa ei. Paska antaa pontta, kakki syö sen pois. Spermakin sopii, mutta on sillä rajalla. Ainakaan sen liima-ominaisuuksista ei sovi kirjoittaa. Ainakaan tähän interiööriin sperma-aiheisto ei maistu istuvan. Siitä huolimatta, että liima on pistänyt sanani vuotamaan.

Ketä tässä kustaan silmään? Onko ihminen piilopissijä vai ei? Tässä yhteydessä olisi luontevaa muistuttaa naisihmisten kateudesta pystypissijöitä kohtaan. En jaksaisi ja kuitenkin. Isojen miesten eritteet ovat kirjoittamiskelpoisia, naisten tai lasten ei. Rokatessa, rapatessa ja sänkymambossa roiskuu, mutta esim. kestovaippailu-tarinointi pistää suussa maistumaan ilkeälle. En minäkään toisten perheiden kakkajutuista ja masun toiminnoista jaksa loputtomaksi kiinnostua. Omien lasten kanssa minulla sen sijaan on ikään kuin yhteinen suolisto. Lapsen vetinen ripuli pistää omankin masun rylläämään, jo sitäkin kautta että meillä on yhteiset sormet, poikien sormet minun suussani ja toisinpäin. Omien lasten masut ovat kuin ovatkin minun!

Lapsuusajoilta minulle on jäänyt kauhu pikaliimoja kohtaan. Mitä nopeampaa yhteenliitosta tuubi lupaa sitä tuskempi hiki otsalleni nousee. Muistaako kukaan muu (kaupunki)legendaa liimalla itsemurhaa yrittäneistä? ts. hengitystiet ja kurkku pikaliimaa täyteen ja ainoa mahdollisuus selviytyä on viiltä poski auki ja ryystää ilmaa sitä kautta. Yritän muistaa, että ei liima kurkkuuni joudu, ellen sitä itse sinne ruuttaa. Entä sitten perunaliima. Toimiiko se oikeasti, vai kuuluuko se kategiriaan muutaman minuutin liima. Minä luotan erikeepperiin, samalla vimmalla kuin mustikkaan ja maitohappobakteereihin kakan koostumuksen säätelijänä.

Hennonko siis hajottaa legojen ja kuolan liiton, tuon taideteoksen lastenhuoneen ikkunassa. Kuolaliima kiteyttää sen mitä olin aikeissa sanoa eli liimasi tämän kirjoituksen sanat yhteen. Millaisiin konteksteihin olen mahtanut itseni liimata? Ainakin freudilaiseen oraalisuus, analisuus jne.- vaiheiluun olen saattanut liimapuikkoni sohaista. Tästä lähtien en kirjoita kakka, kirjoitan liima.

3 kommenttia:

anna kirjoitti...

Lapsenne on keksijä-tyyppiä! Pelle Peloton ja tulevaisuuden da Vinci.Kuka tietää,mitä kaikkea muuta=)?
Meillä esikko ilmoitti päivänä eräänä havaintonsa: "Minä olen poika,en ihminen!" Tästä lähdetään meillä liikkeelle kasvatuksen linjoja ja linjattomuutta pohtiessa.

anna kirjoitti...

Ai niin,piti suositella yhtä tehokasta puhdistusainetta joka on nimenomaan lasipinnoille tarkoitettu. Cif Window-suihkepullosta (se sininen myrkky)kun suihkauttaa ja sitten vähän rättiä näyttää,niin liimat on tipotiessään.Kovissa ja aidoissa olosuhteissa testattu.

matkalla kirjoitti...

hah haa :)