Kuuntele. Muistot kaikuvat,
yksinäisen vimman meteorikuuro sataa joet renkaiksi.
Meri kovertaa rakkainpansa käsiisi ja syöt.

Asetelma

Jossain lihaskireyden ja migreenin välillä, muurahaiset
hermoratojen tuonpuoleisuudessa, kuulet
huulet, kädet
viipyvät tuhansien kilometrien yli.
(Kirjarovioiden tuhka rehevöi puutarhassasi.)
Sinulla on taakkasi kuin sudenkorento, jonka siivet
tahtovat leikata hiuksesi, antaa hiuksesi kuin lautasella, tukehdu.
Tai neidonkorento, joka taipuu kaarelle verkkoasi kohti, syö.
(Hyönteisten massa versus ihmisen massa.)
Epämääräiset ajatukset poliittisuudesta, joka solmii
rusetit kenkiisi. Antaa sydämen särkyä,
solmii ja polttaa, liivisi, polttaa ja solmii, siipesi.
Vatsasi on kehräävä hyönteinen, asetelma myötähyvää ja myötähäpeää.
Tahdot pysäyttää sen ajatukseksi ikuisuudesta,
mutta sitä sinulla ei ole.
(Hetki on hämähäkki sänkysi päädyssä, sillä ei ole lupaa elää.)
On särky, jota puhuttelet kuin yöllistä vierasta.

Tuli

Rakennuksetkin voivat olla eläimiä.
Ei ole helppoa olla talo.
Tuli kohoaa suojaksi taivasta vastaan.
Vanha rakkaus palaa nuotiossa tuntemattomaksi möykyksi.
Vedät äkkiä kätesi pois ja häpysi.
Miten se voi olla vahinko, että kulho rikkoutuu.
Miksi posliini tuli muotiin joitakin vuosia sitten.
Poltinmerkki painautuu käteesi, hymyilet kuin silloin ennen.
Pakkasella nurkat paukkuvat, tahtovat paljaita rintoja.
Kunpa meillä olisi puutarha,
saataisiin kukkia ja porkkanaraastetta,
puutarhakoiria, puutarhakissoja ja puutarhapapukaija.
Nouset ylös tuoliltasi ja laskeudut sokeaa rinnettä alas,
hyönteisten valaisemat sohvaryhmät odottavat hunajaa.
Minkä väriset kädet kimalaisella on,
minkä värinen on halu.
Vanha rakkaus hyväilee sinut, vaikka et tahtoisi.
Lapset järjestävät huoneensa punaiseksi ja tahdot:
saadaanko me hienontaa tämä koko asunto.
Talo polttaa kivijalkansa sinuun, joka nojaat, sulaa:
kyllä minä sinut tunnen, siipipeilisi ovat liekeissä,
ja tulet, ja tulet.
Verhot syttyvät, itsestään selvä huone.

Kuuntele. Hiukset putoilevat lattialle,
verkostoituneet sanat:
kala, kaukoputki, käärme. Sateenkaari, salmiakki, napanuora.

Kuuntele. Sukupuuttoon kuollut järsii reisiluuta.
Kaupunki kohoaa suojaksi menneisyyttä vastaan.
Sinulla on nyrkki, nyrkissä kivi, kivessä kukka, kukassa mikrosiru.

Kuuntele. Tykit mylvivät,
mobile pyörii kuin tulevaisuus vauvankorin päällä.
Kahden kilometrin syvyydessä on niin syvällistä että ajatuskuplat kuolevat.

Kuuntele. Tahdon olla sinulle rehellinen.
Hiki, öljy, sokeri.
Kadehdin oksien terhakkuutta kurkoittaa ylöspäin.

Huimaus II

Kävelet vetten päällä,
mitä se merkitsee että se on jäässä.
Lumiauringon sokaisemat massat liikkuvat kättäsi kuiskien,
jalkojen alla ratisee yön yli seisonut sokeus.
Kosketat minua kuten nukkuvaa, viipyen näissä samoissa

ajatuksissani teen kaivauksia kaipuuseen jota ei voi nimetä.
Tuhannesti olen värissyt sinun ja sinun ja sinun,
ei sen tarvitse olla täysi.
Niin minä vajoan ja vajoamisella on ohimoidesi nimi,
sairaat äidit kantavat sairaita lapsiaan kituvilla lanteillaan,
sitä varten he ovat olemassa, on otettava kaikki merkit
todesta joka ikinen hangessa vaunuja työntävä mies.

En osaa nimetä tuoksuasi,
muumeista tutut hahmot riepottelevat kylää,
Haisulilla on pesä pienen puun oksalla, mutta hän ei osaa kiivetä.
Sanat piirtävät puut täyteen oksanreikiä näillä muiston heikentämillä.
Elokuvassa mies hukkuu juoksuhiekkaan, olet sen minulle velkaa.
Olet minulle velkaa sen ja pohjattoman juopumuksesi ahdistua
jokapäiväisistä näyistä
kudot helmiäisevää verkkoa minun jäädä kiinni
ja pakenet kuin meri voittajan kasvoilta.

Kuuntele. Tämä tango on märkää asfalttia.
Joet hapuilevat toisiaan, seinät yhtä nahkaa.
Matka on ottaa kiinni ja jäädä kesken.

Kuuntele. Minä kyyhötän rasvaisessa hiekassa
ja otsani on kuuma, sulamaton möykky.
Tämä on kuin jokin sairaus tai toivotus tervetulleeksi.

Kuuntele. Kirjoitan sinulle kirjeen.
Sillä on hyvää maata ja lepuuttaa pyhiin vaellettuja kantapäitäsi.
Yritän välttää pitkiä sanoja ja lentokoneita.

Kuuntelen kuinka vesi viileiden käsiesi alla odottaa yötä.
Tuhansien riikinkukkojen samanaikainen soidintanssi,
mutta sille sinä et lämpene.

Kuuntele. Mielihyvän rajattomuus ravistelee sinut läpi
kuin poppelin untuvat myöhäiskesän tuulessa.
Vain sinä voit olla näin lämmintä, näin kylmää.

Kuuntele kuinka varjot kuin kissa, hämärä yhteys pimeässä,
kaksi kättä toisiaan varten ja kaksi ylimääräistä, tunnistamaton,
kaksikymmentä houkutusnaista ja samat omistajat.

Kuuntele. Merivirrat kuin kivet kolisevat toisiaan vasten.
Sinulla on viiniä lasissa juuri sopivasti solvaamaan jokainen
joka tahtoo olla ystäväsi. Joka.

Heijastus

Vaikka minä puhuisin enkelten kielillä,
päästäisin kaiken sanan irti ja tuulen riepoteltavaksi,
en saisi kuullakseni tämän enempää,
lumeen koteloituneet sanat,
kantaa kohtua kuin lohtua.
Valuttuaan läpi yön kotiovelta avautuu erämää,
sudet ulvovat pakkasessa, todellisuudessa
se on vain naapurin laiska koiravanhus ja jänis jossain
tämän elämän ulkopuolisessa talvessa.
Katselet minua ja mietit pitäisikö veitset piilottaa,
vai onko vain oikeus ja kohtuus jos mitään
antamaton hymy lipeää ja meri on mettä sakeampaa.
Pitäisikö piilottaa kaikki
lääkkeet, jotka estävät meitä kasvamasta aikuiseksi,
kiihkeät juonen käänteet, viittaussuhteet ja hämmentävät loppukohtaukset.
Voin kertoa sinulle, että olen vain juonut liikaa kahvia
eikä käsieni tärinä johdu sinusta. Ei viime yöstä,
joka tuijottaa edelleen vaativasti kuin säähavaintopallo,
havainnoi pilvien muotoja kuin lapsi,
näkee koirassa lehmän ja kalassa äidin.
Hornettien raapaisujäljet ovat nuottiviivasto
ja aurinko suuri kultainen aaria, jota ei voi nähdä, vain kuulla,
kuinka kasvit yhteyttävät ja kohtu
nieleskelee punaisia kyyneleitä.
Siten minä olen helisevä vaski ja kumiseva symbaali,
jonkun toisen rakkauden rakkauden heijastus.

Kuuntele. Silmä kuiskii yön läpi, punavihersokea.
Kosketat minua syvään eikä aika silti uhkaa loppua.
Tilanteet kasvavat kuin puolukat.

Kuuntele. Meri rupattaa sinulle tarinansa.
Kuvittelet, että se on jotain valaan kaltaista ja korallit.
Mutta se vain pimenee metreittäin ja pureskelee uponnutta laivaa.

Kuuntele tragedia, kuinka se kalastaa.
Olet siima ja kohoava hengitys, alkusyötti, keski ja loppu.
Tunnet olevasi yksin, mutta se on valhetta kuin keskikesän yö.

Kuuntele. Vaari, löysin viittasi.
Kello on jo paljon.
Sinun täytyy pysyä autotallissa.

Kuuntele, jää
hyväiset.
Avannosta löytyy hukkunut koira.

Kuuntele lumi.
Pihlaja ei kanna kahta taakkaa.
Ylväs kuningatar tappaa pakkasyössä.

Kuumeinen yö

Minulla on sinuun syvä vaikutus, päivät kuin kastehelmet, kuivuvat.
Tanssimme hetken onnellisten päivien alla hiekka kengässä hiertäen,
kiertäen tämän akselin ympäri, joka meidät erottaa.
Rakastunut tulvii vivahteita, oksentaa hautakuoppansa imeläksi,
niin minä tahdon satuttaa vuodet kypsiksi sinun ohjailla omenoitani.
Nyt viimeinen riippuu puussa kuin pakastekuivattu heinäsirkka
täynnä olemisen tyhjää siritystä, joka on vain muisto,
sanahelinää jonkun toisen hautajaisissa.
Sitä kutsutaan pieneksi kuolemaksi,
kun aivot hetkeksi tyhjentyvät kaikesta muusta.
On lankeemus ja sen jälkeinen raukeus, oi
kosketa minua henki, kosketa kirkkaus ja anna
lupa toivoa liikoja ja pudota korkealta, se on uhraus,
viisi leipää ja kaksi kalaa, jotka sikiävät mullastaan appelsiinipuita,
siemeniä, jotka tahmaavat sormet teemaksi.
Jos minä olen vedenpaisumuskertomus,
taivut puoleeni kuin emoonsa leimautunut sateenkaari.
Jos minä olen suunta ja tarkoitus,
sinä olet haparointi pimeässä leijonan pesässä.
Jos sinä olet kuu, minä olen ihmissusi.
Sinä olet kuva, jota vasten painaa huulensa, puraista
kuumeinen yö, joka nojautuu alastomaksi varjoksi.

Kun maailma hautaa rosoiset kätensä jalkoväliini
painan pääni sinun syliisi.
Minun on nälkä,
mutta sinä väität, että asiat kupertuvat päinvastaiseen suuntaan.
Silti se kasvaa ja koskee.
Tahtoisin puhkoa sinut irti näistä ehdottomuuksista,
että vain virtailisit ja kuuntelisit minne kehosi sinut haluaa.
Että koskisit vyöryvänä, et koska tämä asetelma niin vaatii.
Kultaköynnös vaeltaa loputonta irtolaisuuttaan,
seinistä roikkuu jokunen ylimääräytynyt hengityksen riekale.
Tiivistyminen on ilmeistä, karehdit, en esitä tuntevani kasvojasi,
unelma kuin isokokoinen neula ja sinä läpipääsemätön kangas.
Pöydällä kuihtuva syklaami,
huuliin syöpyvä kasvamisen ankaruus.

Alkuperäinen tahtoo rakastella sinut läpi.
Oppia kuin kirjan tai huonekasvin,
millä syklillä kukit ja milloin tahdot kuihtua.
Pinoccion nenä kasvaa,
mutta tähti ei toteuta yhtäkään toivetta.
Lapsen piirroksella on monta kättä, tarttumapintaa,
erämaapäivä. Älä kerro minulle enempää,
minulla on niin monta pesäpuuta ettet luule.