Kävelet vetten päällä,
mitä se merkitsee että se on jäässä.
Lumiauringon sokaisemat massat liikkuvat kättäsi kuiskien,
jalkojen alla ratisee yön yli seisonut sokeus.
Kosketat minua kuten nukkuvaa, viipyen näissä samoissa
ajatuksissani teen kaivauksia kaipuuseen jota ei voi nimetä.
Tuhannesti olen värissyt sinun ja sinun ja sinun,
ei sen tarvitse olla täysi.
Niin minä vajoan ja vajoamisella on ohimoidesi nimi,
sairaat äidit kantavat sairaita lapsiaan kituvilla lanteillaan,
sitä varten he ovat olemassa, on otettava kaikki merkit
todesta joka ikinen hangessa vaunuja työntävä mies.
En osaa nimetä tuoksuasi,
muumeista tutut hahmot riepottelevat kylää,
Haisulilla on pesä pienen puun oksalla, mutta hän ei osaa kiivetä.
Sanat piirtävät puut täyteen oksanreikiä näillä muiston heikentämillä.
Elokuvassa mies hukkuu juoksuhiekkaan, olet sen minulle velkaa.
Olet minulle velkaa sen ja pohjattoman juopumuksesi ahdistua
jokapäiväisistä näyistä
kudot helmiäisevää verkkoa minun jäädä kiinni
ja pakenet kuin meri voittajan kasvoilta.
torstaina, maaliskuuta 04, 2010
Huimaus II
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Riipaisevaa sanojoen soljuttelua.
Hyvä teksti. Hauskoja heittoja, esim että kävelee veden päällä eikä ole väliä onko se jäässä vai ei. Haisulilla on pesä puussa mutta se ei osaa sinne kiivetä ym. Nuo laittavat runon hauskasti elämään.
Jotenkin visuaalinen runo vaikka konkreettisia kuvia ei kauhean paljon olekaan. "Minä" viipyy jään päällä kaipauksessaan kuin nukkuva, "sinä" ahdistuu jokapäiväisistä näyistä, kutoo helmiäisevää verkkoa ja pakenee. Ja on jotain velkaa.
Kuvia, joihin ymmärrys törmää kuin muuriin, mutta tunneajatus puikahtaa kolosta sisään ja aistii mielenkiintoisia hajuja ja maisemia.
Juuri kuten Pasanen tuossa edellä sanoi: siitä, mitä ei ymmärrä järjellä, siitä nauttii runosoluilla. Hieno!
Lähetä kommentti