Heijastus

Vaikka minä puhuisin enkelten kielillä,
päästäisin kaiken sanan irti ja tuulen riepoteltavaksi,
en saisi kuullakseni tämän enempää,
lumeen koteloituneet sanat,
kantaa kohtua kuin lohtua.
Valuttuaan läpi yön kotiovelta avautuu erämää,
sudet ulvovat pakkasessa, todellisuudessa
se on vain naapurin laiska koiravanhus ja jänis jossain
tämän elämän ulkopuolisessa talvessa.
Katselet minua ja mietit pitäisikö veitset piilottaa,
vai onko vain oikeus ja kohtuus jos mitään
antamaton hymy lipeää ja meri on mettä sakeampaa.
Pitäisikö piilottaa kaikki
lääkkeet, jotka estävät meitä kasvamasta aikuiseksi,
kiihkeät juonen käänteet, viittaussuhteet ja hämmentävät loppukohtaukset.
Voin kertoa sinulle, että olen vain juonut liikaa kahvia
eikä käsieni tärinä johdu sinusta. Ei viime yöstä,
joka tuijottaa edelleen vaativasti kuin säähavaintopallo,
havainnoi pilvien muotoja kuin lapsi,
näkee koirassa lehmän ja kalassa äidin.
Hornettien raapaisujäljet ovat nuottiviivasto
ja aurinko suuri kultainen aaria, jota ei voi nähdä, vain kuulla,
kuinka kasvit yhteyttävät ja kohtu
nieleskelee punaisia kyyneleitä.
Siten minä olen helisevä vaski ja kumiseva symbaali,
jonkun toisen rakkauden rakkauden heijastus.