Sormet painautuvat sisään ja kääntävät virtanapin hyvälle
Sormet löytyvät avaimeksi monopoliseteliarkun kanteen
Sormet istuttavat maahan lapinkultakorkin,
poimivat syksyllä valkokultaisia kuulaita
Sormet voivat liimautua pienoismalliin varamoottoriksi
ja veistää pajusta hihittävän huilun
Sormet on parasta pitää puhtaina nuolemalla ja
pistää jokaiseen reikään mikä seinästä löytyy
Sormet pystyttävät tulen, sytyttävät roihun,
sulavat hiilloksessa yhteen
(Sana kerrallaan eli runoja kera Lumettaren. Ääneksi. Mutusteltavaksi. Ilta oli kaunis ja hellä. Valkoinen hyvää. Tekevää. Aamu liian. Aikainen kuin aamuvirkku kolmevuotias.)
. . .
oksilla linnut nukkunein siivin
nokakkain, rinnakkain, siivikkäin
ahnein oksin
rakastavat nahkaa
sulkia, pöyheitä hyyppiä
talisia toiveita
töyhtöjä ylellisiä
muistoja solisevista metsistä
vuodenajoista ilman pilvistä pesää
tekevi kesää
kujerrus soittavi riemua suurta, puunjuurta
syödä kelloa, aikaa,
lyödä kellotonta, ilakoida
kosketus sointia, sydämen syvää
sanomatonta sanottua
oksasivelyä, osatonta makua
tammenterhon sydänpuu valuu
suuhuni vettä
jano
. . .
Eilen söin puolukan suuresta metsästä
pyydystämälläni metsäsialla höysettynä.
Kolmesti kielsin.
Kolmesti rakastin.
Voi sinua, kallis armahani. Possuni.
Kultaiseni. Kimpale elämää
voilla vohveleilla vaahdolla peitelty paistikas
syön punaisen sisimpäsi.
Anna palaa.
Anna elää.
Kuolen silmieni sisällä
en näe puolukanvarsia sinussa
sillä metsä ahmii minut.
Minä suolaan sinut.
Sinä maksmilioit hänet.
Hän minimoi minut.
Miksi hän ei rakasta.
Miksi hän ei tunnusta.
Hän elämöi vihreää. Mies
kuin heinähästä veistetty
eleli. Sisareni suunnattomuuden tytär
viilsi sieluuni syrjään sireenin,
tuoksu soittaa mereä.
Metsälle mereen
merin meriten.
Merille.
Pimeä laulaa sydäntä sinussa
kipuni kaihoaa pimeää hänessä
hänen kaulansa tuoksuu marjoille
tuntureille tahdon rakastelemaan
yksin. Tahdonko?
. . .
Kukkula mahallasi katoaa,
vai nukahdinko eilen ennen sinua?
Uutiset satavat mutta minä laulan virttä
hienontunutta lunta säikeinä ruudulla,
verkkokalvoilla verikosto,
bloody mary ilman vartta tai selleriä.
Varsin puolikkain mutta kokonaisin
aattein varsittu uskallus,
tiedän rosmariininkin lampaan viululla
unelmoivan polkkaporsaasta.
Sokeri palaa liekittä
minä palan
liekillä, joka harmonisoituu etikassa,
sekoita. Ja nauti.
Nainen on naiselle susi, tai mies,
mutta mies on naiselle ihmissusi.
Voidakseen auringon noustessa palata ihmishahmoonsa on ihmissuden yön aikana surmattava, ja juotava saaliinsa veri.
Rakkaat ja vihattavat susisisaret, miettikää moniko meistä jo kärsii verenvähyydestä. Miettikää kalvakoita, väsyneitä naishahmoja. Eläviä kuolleita, jotka valvovat rääkyleiden ja muiden lapsukaisten vuoteiden vierellä öisin. Koska heidän vereensä on istutettu äidin vaisto. Koska he heräävät rääkyleiden inahdukseen ennen inahdusta, eivätkä voi nukahtaa ennen poikasten levollista tuhinaa. Entäpä öiset baarimetsät, peilipalloineen kuin tekokuutamoineen, joissa susisisaret jopa kisaavat ihmissusien huomiosta. Siksi nainen on naiselle susi. Mitä YH:t sitten ovat. Susista pahimpia, vai metsästä karkotettuja Puolinaisia.
Nainen voi olla naiselle myös mies, ilman kuutamoöistä suden turkkia. Nämä miehen ovat tosimiehiä.
Mikä nainen sitten on miehelle? "Saalistettava" vai "saalis", jotka saavat tässä kontekstissa hienoisesti erilaiset merkityssisällöt. Saalistettavaksi asettaudutaan, tietoisesti tai kulttuurin tuotteistamana, saaliiksi joudutaan.
Myös nainen voi olla ihmissusi, jos antaa viettiensä kuljettaa. Mutta mies ei voi olla susi. Hyväveli- järjestelmä näyttäisi estävän sen. Ellei miehestä ole ihmissudeksi hänestä tulee kettu. Ja silti minä pyydän
tulkaa ja purkaa.
Purkakaa tai antakaa.
Minun täyttää verellänne tämä maa
ja taivaan alusastiat.
Maksan karvaiset nojatuolit
Suoniverkosto solmittu riippumatoksi
Selkänikamista kynttilänjalat
Aivoista kiipeilevät tapetit seinille
Elin. Kaupassa
Lamputettuna munuaisten viipyilevä valo
(Runotorstain aiheena rumuus.)
Lapsi kirkuu korvan halki juuren. Pyöritän sanaa ja siltaa ja aasia. En ymmärrä häntääkään nyt. Yhtäkään. En päätä. Lantion luiden välille viritetyn nahkan syke on rummun. Raivo syö pään ja aiheuttaa syöpää. Kuulun riskiryhmään. En ymmärrä sanaa. Se mitään, sano. Sana? Huutaa vain kuin lapsi, että on niin pieni. Ja tahtoinen. Sinä minut teit, hän itkee syyttävästi. Lapsi äidille, äiti lapselle, sana sanojalle. Kuin hirviö kasvatit hirviön kuin taulun. Vääntynyt naama, tärisevät kehykset, joista hän astuu esiin kuin suu. Poskille kipuavat sormet tai sanat tai varpaat, tai punaiset, jäätynellä liekillä palaavat. Tausta aaltoilee äänenä. Hiljaisuudessa kaikki. Haudattuna. Huutoon. Siltaan. Rumpuun. Lapselta lapselle, äidille äidiltä. Minulla on sanottavaa. Minulla on rytmi ja nahka, kangas. Juurilleni sananen kasvulle. Päivän. Sana lapselle. Se on huuto. Yritän pitää sen sisälläni kuin lapsen. Kummassakaan en onnistu. Pesen suun, saippualla kankaan. Nostan, lasken, nousun, laskun. Pingotan ja viritän. Päivä päivästä, kuva kuvasta. Huuto huudosta, se siitä. Kohta hän tapaa jonkun, ja lisää yhden kirjaimen, sen, pituinen, se.
Aamulla ripustan verisen lakanan parvekkeelle, katsokaa
Päivällä ompelen uuden valkoisen
Veri sisällä tahtoo
sormia, saumoja, sormustimia,
pitsiksi virkattuja lupauksia, jotka voi unohtaa,
metreittäin hypisteltäviä kuiskauksia
niskavilloista ja karstatuista häpykarvoista
kultaselle sulhaselle huopahattu,
värttinän piston pituinen päiväuni
Illalla olen taas neitsyt
Matkallainen haastoi kehaisemaan kahta minulle mieleistä blogia.
Tehtävä ei ole helppo, eikä välttämättä mieluinenkaan, tiedättehän, vainko kahtako...
Mutta Eriössä. Mukavia palasia erään poikaspesueen arjesta, samaistumismahdollisuuksia, oppia arjessa asennoitumiseen, hauskoja tarinoita ja sattumuksia, ai niin, sille on jokin sanakin, vertaistukea (minulle, joka yleensä kierrän kaukaa sen pelottavan ihmis(susi)lajin, jota äideiksi kutsutaan. No, tämän kirjoittaessani silmässä oli hieman pilkettä.)
Toiseksi kehun Haavahuonetta. Kielestä. Aitoudesta. Itseironiasta. Huumorista. Ranskalaisesta AuPair- pojasta. Arjen runollisuudesta, erään kaupunginosan esittelystä ja itsestänsä no, ruNo:sta.
Eriössä ja Haavahuone: Olkaa hyvät, ottakaa haaste vuorostanne vastaan.
Riiviörallista peittojen pesueeksi,
sylipainia, kiherrystä kahdella kurkkutuntumalla,
poskipäillä, siinä rajalla
kunnes räkä kirkuu äidin rinnuksilla.
Jumalavita että yö sulkisi silmät.
Heristän ja rutistan.
Suosiolla uppoan kymmennen kerran
peitellessäni unta unetonta,
pimeänä itseeni kuin ikituoksuinen suo.
betoni on siellä
ei se tule tänne
tyttö, isän auto,
alhaalla perhonen,
katso, heitin kirjan,
siellä, kuuma hiekka, ei jäädy,
tule tänne äiti,
tule ulos pentu
( Walter 3 vee. Sanojen taustalla kylvyn jälkeinen ilmahyppely parvekkella. Kirjan (pikkuveikan Sylitanssi) haen alhaalta hiekkalaatikolta, jahka tässä...)
Hiuksissa tervan tuoksu,
lantioilla laulu hyttysille
Kisällittäret kaikuvat eetterissä,
muistan mitä levy soittaa seuraavaksi
Muistoja
miten aamu saapui kysymyksenarkana,
sanat seurasivat tulevaa
Nuku nuku nurmiristi
tanssin untasi aamuun kunnes kolahtaa
Laulava sanomalehti
(Muistin merkintöjen uusi harvennus ja viritys, jolla osallistun runotorstain aamu- haasteeseen.)
Tuokaa minulle naispatsaita kaikilta maailman ääriltä
Antakaa sormieni hyväillen syödä ääret viivoiksi ajatukset
eben- puuta laavakiveä valkoista marmoria
Puolet polvistuneena rukoukseen
puolet seisten
puolet taipuneena siltaan, ah
Olen saanut naispatsaita maailman puolelta ääreltä
Sieltä missä kivi on pudonnut ja kadottanut kätensä
sieltä missä nilkat ovat peitetyt otsat
sieltä missä en itse ole
Ollut olen ollut
torsona kokonaisin
Yksi yhdestä veistetystä kuin nainen itse
laskeutuva oksa
syttyvät sormet
sallittu hedelmä
kuoressa haava
sydänmehun tirskahdus
haukata sinut
(Haasteen aiheena hedelmä.)
Sormet suojautuneet nyrkiksi sinua vastaan
Sinä olet piru, minä olen sarvet
Sinä olet sarvi, uponnut minuun
Tanssin ympärilläsi punaisena kuin vaate,
flamencolinnun näykkivä nokka,
nalkuttavat kastanjetit
Tämä on mies miestä vastaan,
härkä härkää,
miekka miekalle tanassa
Kädet tulta, kiveä, kipunaa
Avatulla kämmenellä liekki ei polta
Palaan tulen sanaksi
(Runotorstain aiheena kädet.)
Keskellä ikäistäni päivää näen unta että näen. Huoneessa on niin kirkasta, että silmät eivät pysy kiinni, mutta sali, johon astun on vieras. Runoilijat AS ja ES jakavat ovella flyereita, joista en tiedä. Lyhenteiden OPS ja EV ympärille ryhmittyy sanaa ja kuvaa, jota en näe. Epää eli olennaista. Ympärilläni kuvat vaihtuvat kuin kummitusjunassa. Olen varma etten kävele, mutta liikun. Runoilija TM mainostaa luotsaamansa elämänkasvatus- seuran OPS:n sanoin kuvaamattomuutta hakukone-haiuin. Uni ei tahdo kertoa, mistä kirjaimet OPS ovat lyhenne. Oma pää saveksi, osta pussi perunoita, olen paras sana... TM:n ääni kohoaa ja laskee. Miten helppoa kellua ääniaalloilla ajattelen, kun jalat irtoavat. Lattiasta kattoon ja takaisin minuun. Kannat katoavat. Lyhenen.
Salin perällä edesmennyt muusikko JV laulaa ja kitaroi humpappaa, häntä säestää runoin harmaantunut kirjailija HF. Jostain kuuluu nainen. Kuin kokonainen naisten kuoro. Lähden seuraamaan ääntä. Matkalla saan kättä ja puristusta, poskisuudelmaa, veljellistä taputusta hartioille. Emme tunne sinua, mutta täällä on aina ovi. Aina avoin. Täällä me olemme yhtä perhettä. Täällä olet aina terve ja tullut.
Tunnistan monia eläviä, kuolleita ja tulevia. Kasvoja. SS, KK, LL. PH, PS. KN, KM... SK tahtoo nimeni adressiin, tarkoitus on hyvä, hän hymyilee. Uni alkaa etsiä vastausta kysymykseen, mikä on EV. Lopulta heurekoin: Elävien Runoilijoiden Klubi! (Tässä vaiheessa runon kokija kurkistaa esiripun taakse. Onko Hän nyt aivan varma. Joku nyökkää. Unen virheellisyyden ja virheettömyyden kuuluu törmätä tässä. Luulen konfliktin johtuneen vieressä nukkuvan pikkuihmisen yskänkohtauksesta.)
Matka ei lopu koskaan, mutta perille päästyäni näen kolmikymmenpäisen naiskuoron. Banderollien lauseet iskevät: "Nuoren Voiman Liiton Naisvoimaa", "Elämä on Laulu, kirjoitan Sen alle" ja "Spotta ej på golvet". Kuoron keski-ikä lähenee kuuttakymmentä. Olen halvaantua ihastuksesta. Olen tullut. Johtajassa on jotain tuttua, E-L?
Minulle osoitetaan paikkaa MR:n vierestä. Kuoron johtaja ojentaa minulle lyijykynän kärjellä sävelen. Laula tätä kuin ommmmm. Sanat ovat muun alttorivistön kanssa yhteiset: "Alle kalan. Alle kalan. Alle kalan". Olen tullut. Jään tähän.
Ikunalasien välissä kuivuu leppäkerttu.
Lapsi ei erota kuollutta roskasta, vaan rips raps
rutistaa kuorilon sormimurskaksi.
Sarvet ja varpaat rapisevat lattialle,
melkein kuulen, miten henki helähtää,
lennähtää ison kiven juureen.
Pilkut lapsi laittaa suuhun,
kannibaali, hymähdän, kunnes ajatus:
emme olleetkaan leppäkerttuja.
Matkallaiselta sain seuraavan haasteen: Kokoa pieni tarina vähintään kolmesta seuraamastasi blogista, ottamalla virke kustakin vähintään ja yksi haastajan blogista ja haasta jokainen lainaamasi blogaaja, paitsi haastajasi.
Kuka osaa kääntää tämän aarin kokoisen murheen voitoksi? Olen käen kukinnan hiipuva kaipaava lause. Pitäisin ruttopuistoskelusta ja kirjojen lukemisesta kaikkialla ja kokoajan.
Tuuli on väkevä ja vahva. Itkettyäni asiaa hetken menin ja potkaisin häntä takapuoleen.
Tarinan palasiksi eksyivät siis matkallaisen lisäksi anna, justiina, kati ja katja-q virkkeineen. Olette haastetut.
Olen laulu, ihmisen tuoksu
Sormenpäitä, huulirasvaa ja hiusjuurien hiekkaa
varpaan välien nukkaa ja kynsien laukkaa
Olen iho itseni soittaja
Olen kopina pöydillä kansilla vatsanahoilla,
napsutus ja napina, näppäily ja kapina
Olen nenä nenää vasten soitettu silitys,
tuoksuva sävel kuin haikuva hengitys
Olen, siis kuuntelen, soinnun
Koskettavaa ilmaa
Minähiljaisuuden kaikukoppa
(Runotorstain aiheena minä/minuus.)
Mummin ikkunassa on aamulla tahra
Ohilentäneen albatrossin kakkaa
Kottaraisen kokoinen jälki,
mutta kuollutta emme löytäneet
Kissako vienyt kuin kielen
Tahdomme uskoa uljaisiin valkeisiin
Siipiväleihin niin leveisiin, että laskeutuessaan katolle
sulkisi suojaansa koko leikin ja mökin,
kodin ja peittelemättömät ikkunat
Kävelen kunnes maisema hyväilee minut pysähtymään
Niin kuin omin käsin loisin itseni
luovin läpi muistojen,
muovailen hetken ajaksi
Annan ruohon kasvaa vapaaksi varpaiden väleistä, kuuntelen
kunnes jalkani sulautuvat heinikkoon
Maa sikiää lävitseni pensasta ja puuta
Juuret kietoutuvat nilkoiksi,
varret kaartuvat sääriksi, vyötäröksi, ylemmäksi
Olemme yhtä runkoa, yhtä kasvua, tarinaa
Annan sille silmät, suun,
en sokeudu, tukehdu,
vaikka lehdiksi avautuvat silmut sulkevat luomet
vaikka kurkkuni kasvaa kaarnaa
Itken pihkaa, nauran vuosia renkaiksi
Vihreämmin en osaisi hengittää
miten minä odotan, että olen vuosia paljon
vanhempi, että olisin jotain
kirjoitettavaksi
(oikeasti minua ärsyttää se E.Paasilinnan suomalaiseen sieluun iskostama "pitää elää sellainen elämä, että..."- ajatus, mutta välillä kuin nyt tuntuu, että siinä on vinha perä. elää konkreettinen elämä, pelkkä pään kokemus sielun vaiva ei riitäkään sanan jalostajaksi.)
(Runotorstain viikon aiheena uudistuminen tai uusi.)
Hän luo itselleen maiseman kävelemällä sisään
Karmit eivät jää längiksi kaulalle,
sirpaleet eivät häntä satuta
Tunnethan, näet kuin tammen, koivun, lehmuksen
juurella hän kirjoittaa lehdille
Pihkaan kastetuin kynsin, satanein sulin
kirjoittaa itsensä maisemaan
Hän luo nahkaansa kuin käärme,
hilseilee eilistä ihoa
Jättää itsestään viestejä vieraisiin sänkyihin,
joihin on kävellyt kirjaillut sisään,
olkipatjoille, lehtikasoihin, nurmille ja tuulenpesiin
Hän saattaa olla nainen,
lihaa luontoa muusaa
äitiä tytärtä siskoa
Hän saattaa olla itsensä kosketus,
mutta hän on vain ohikulkumatkalla
kuvaan, jota kävellessään luo
Piirtää nahkaansa vaihtaa väriä,
kaihtaa samaa polkua ikkunaa
