maanantaina, kesäkuuta 29, 2009

Iso ja vähän isompi (pieni ja vähän pienempi)


Sunnuntaina äiti käy lauantaita lyhyemmäksi,
kun korvasi kipuavat seiniksi, lattiaksi, katoksi.
Jää auringonkukkapeltokin pieneksi,
kun lainaat kirahvilta jalat,
linnulta siivet,
ja delfiiniltä merien salat.
Kerro minulle mitä kuulet, näet, kosketat,
niin minä kerron sinulle missä alkaa metsä.
Kerrotaan se niille yhdessä,
käsi meidän pienimmässä kädessä.

. . .

Mietiskelen mikä on keski-ikäisten lasten runomitta. Niiden, jotka kymmenvuotiaina ovat kasvamassa loruista ulos. Tai joiden kaksitoistavuotiaina toivoisi vielä olevan lapsia. Tai meidän, jotka kolmekymppisinä olemme melkein unohtamassa. (Kertokaa minulle lukuvinkkejä lorutuksen ja teinityttö-skifipoika -runouden välimaastosta. Onko katkosta olemassa, mitä sanovat sanataideopettajat. Vai onko hyppy kuitenkin tuota liudempi, tai vieläkin jyrkempi.)

10 kommenttia:

Henriikka kirjoitti...

Hyvä kysymys! Mä luulen, että kymmenvuotiaiden (eikä meidän kolmikymppisten murrosikäisten) runoissa kädestä pidellään jo ihan jotakuta muuta kuin äitiä ... :)

(äiti pois sieltä runosta vaklaamasta!)

Sirpa kirjoitti...

jep. äiti pois. kertokaa lisää.

Sirpa kirjoitti...

vaan ehkä toi henriikan pointti oli just se munkin kysymys. missä vaiheessa kädestäpitely johonkuhun muuhun kuin äitiin tulee oikeesti ajankohtaiseksi, luettuna. toki muistan itse lukeneeni tiina-kirjoja jo seitsenvuotiaana ja huokailleeni sen pojan perään, mutta mitä runotarjonta tänä päivänä tarjoaa keski-ikäiselle lapselle. mitä kouluissa luetaan jne. mitä lapset itse tahtovat lukea. (pitänee pysäyttää muutama kymmenkesäinen kadulla ja kysyä :)

Vilja-Tuulia kirjoitti...

Jaa, mullakaan ei sanataidekoulussa niitä alle teini-ikäisiä. Paitsi yksi, mutta hänen lempilukemistoonsa kuuluukin Perec.

Tuntuma lasten lyhytkursseilta kuitenkin on, että runouden puolelta voisit testata Jukka Itkosta, Risto Rasaa - ja sitten vaan sumeilematta sekaan jotain Eino Santasta, sallittua nauraminen "hassuissa kohdissa".
Katajavuoren Kerttu ja Hannu, ja siitä erityisesti Kertun identiteettirunot? Ehkä myös T.Kinnusta - eihän niitä roiseimpia tarvitse, jos noin kymmenvuotiaista oli kyse. Mutta kadunvarsien makua, rokkifiilistä...

Kirsi Kunnaksen Puut kantavat valoa voitti erään kerran tunnilla pidetyn runoraadin, jossa oli mukana sekä 11- että 15-vuotiaita arvioimassa runoja. Tämän perusteella vieno rakkauslyriikka voisi toimia myös!

Huumorista yllä mainitussa kisassa pidettiin myös: Jaana Pajun runo oli jäänyt monen mieleen.

Ensi syksynä ilmestyy Runo vieköön! (Tammi) jossa runoja erityisesti nuoria ajatellen.

Sirpa kirjoitti...

kiitos vinkeistä Vilja-Tuulia. näistä toki suurin osa tuttuja :) mutta onko kuitenkin niin, että "aukko" on olemassa - Tiina-kirjoihin, Neiti Etsiviin ja Viisikkoihin, toisaalta Ronja Ryövärintyttäreen ja Momoon, vertautuva ikäkausirunous. vai keksinkö itse rakentaa kynnyksen, jota ei ole. itse ehkä näppituntumalta lukisin omalle kymmenvuotiaalle, jota ei ole, edelleen ja itsepintaisesti Ruohosen Allakka Pullakkaa, mikä ei todennäköisesti riittäisi tyydyttämään kuulijan nälkää. ehkä siis hahmottelen utopistisesti tuollaista nuortenkirjallisuuden rinnalla elävää lukemistapaa yhdessä aikuisen, vanhemman, kanssa, johon runous sopisi satuaikasiirtymässä ehkä mitä parhaiten. yhdessäoloksi kielen parissa.

Mikael Brygger kirjoitti...

Juu, samaa kuin Henriikka, äiti ulos ja jännitys, epätietoisuus ja itse selvittäminen/selviytyminen l. puuhailu tilalle. :)

Henriikka kirjoitti...

aukko minkä ja minkä välillä? Allakkapullakan ja sinäminän? Tai siis koko nuortenrunous - onko sellaista oikeesti? (lastenkirjallisuushan on parhaimmillaan myös aikuistenkirjallisuutta – mutta mistä kummasta johtuu että nuortenkirjallisuus on sitten vain ja ainoastaan nuorille tarkoitettua)
Vilja-Tuulian mainitsemista esimerkeistä uskon ainakin Jukka Itkoseen (huumori ja anarkistisuus toimii iästä riippumatta), ja toisaalta Sirpan Allakka Pullakkaan, mut Santasen Einon runojen ironia tuppaa olemaan liian hienoa ainakin tavallisille lukiolaisille ...
Mutta on kysyttävä, että miksi muka riimejä lapsille ja vapautta aikuisille/nuorille ?
(paitsi jos runon tarkoituksena on lapsena pitäminen mikä kyllä saisi ainakin minut lukijana karkottumaan ...) toistan taas kerran, että itse ainakin pidin riimejä ja loruttelua lapsena kauhean ärsyttävänä – kaikki muutko lapset tykkäävät loruista?

jorma martikainen kirjoitti...

Minä kun alan uudelleen lähestyä murrosikää rohkenisin ehdottaa Daniil Harmsia, Sattumia, erityisesti; ja kaikista ikäkausista yms. huolimatta Ilpo Tiihosen tuotantoa.

kristian kirjoitti...

hoo, voi kunpa vain paremmin muistaisi. pakko yrittää kuivakkuuden kautta:

olen ottanut vastaan pari proseminaaria, joissa on tarkasteltu noin kymmenvuotiaille suunnattuja fantasiakirjoja. tuon henriikan mainitseman äidiltä kätkeytymisen ja kädestä pitämisen lisäksi niissä on tullut esille erilaiset muutokset elämässä: osa ystävistä muuttaa aina, joidenkin kanssa tulee välirikkoja, osa menee eri yläasteelle kuin itse, ja jossain vaiheessa isossa koulussa joku lapsi sairastuu leukemiaan, vammautuu kolarissa tms. siis lopulta aika koviakin aiheita kaiken leikin, telmimisen ja lukuisten aikuisilta eristäytyvien salakielten lomassa. samaan aikaan monesta leikistä alkaa myös tulla vakavaa, jollon pitää pohtia omaa suhdettaan niihin: jos aikoo pärjätä musiikki-instrumenttien tai jalkapallon parissa, harjoittelusta tulee jo lähes täyspäiväistä ja kavereista erottavaa. sopivaksi mitaksi arvelisin lastenrunoista irrottavan ja jopa hieman pikkuvanhan sanontatavan .. jostain syytä liittäisin siihen mukaan myös ensiaskeleet metaforisessa hahmottamisessa, jota varten on kuitenkin kertynyt jo tarpeeksi elämänkokemusta .. ja varsinkin jos on pojista kyse, niin ei saa unohtaa siistii sanastoo, sellasta joka iskee ku lyömämiekka !!!

Sirpa kirjoitti...

Henriikka: Mun kokemuksen mukaan loruttelu on pitkälti jaettu kokemus. Tuollainen, kun lukija nauttii, niin kuulijakin nauttii. Ja toisinpäin. Heittäytyminen ja yhdessäolo. Minä rakastin pienenä ja isompanakin loruja, isompana pienellä jippo-varauksella toki.

Vaan mitä tulee nuortenrunouteen, niin en tämän perusteella ehkä kuitenkaan kysyisi onko sitä, vaan olisiko siinä täydennyksen paikka, tuo "aukko". Onko yksi ikäkausi/kasvuprosessi unohdettu, jotain jätetty tekemättä, huomioimatta. Eli kiitos Kristian, sain monta ajatusta itämään!

Vaan. Tuo Vilja-Tuulian vinkkaama Runo vieköön saattaa tosin olla vastaus kysymykseeni.