Äidiltä tyttärelle: toisinto

siitä kuinka meri maata rakastaa



Sinä aamuna löysin polulta vetäytyneen meren
tuhatvuotisten keuhkojen rytmin ja lantion
vaivattoman asennon aallota auki.
Katsoin sulaan sopuun etanat ja kotilot,
kuka merestä kuka metsän sisältä siihen,
ja tiesin olevani syvällä kuin juuri,
pinnalla kuin vasta avautunut lumpeenkukka,
täydellisenä, kuin saari, ja siinä

se makasi kalan ruotona lenkkipolulla,

eikä se ollut yksin, se kalanmuotoinen saari,
siinä se taas oli, se harakka.
Pudotit jotain, se sanoi,
nappasi ruodon ja lensi pois.

Sinä aamuna kuulin kuinka meri maata rakastaa.
Kuinka meri siinä metsässä eli, hyväili viemättä mukanaan,
aaltosi tuhansia vuosia, ja edelleen se aaltoaa.