torstaina, marraskuuta 22, 2007

Sammutetut vedet, eivät vihreät,
eivät siniset, ruskeat miltään paletilta,
täynnä ihmistä, saastaa.
Katso, kuinka vene viihtyy, lahoaa,
syvissä vesissä isot kalat, kut kut.
Hirviöiden liha nousee lautaselle, niiden nisät
heijastavat valoa, lisääntyvät,
populoivat nopeammin kuin kukaan näillä merin.
Pian pääset kaikkien laivojen mukaan,
mätänemään, ruostumaan kaikkiin satamiin.
Mutta minulla on syli ja paikka ruotia,
viimeisellä kalliolla oksentaa kuin äiti lintu,
rukoilla munaa, sillä minussa on vuosituhansien paha,
mutta on myös lämmin kainalo,
hautoa teille siivet, kuunnella miten siellä ylhäällä
lintujen kirveltävät räpylät.

. . .

Me emme tiedä mitä linnunsydän tuntee,
kun siipi ei enää kanna
ja alla on meren hauta.

- Viljo Kajava. Hyvä on meri. 1950.

2 kommenttia:

Natalia kirjoitti...

Tästä nousivat ensin pintaan äitiyden tunnot (tulevatkohan äideille aina runoista mieleen äitiyden tunnot?) mutta tuo alla siteeraamasi runo avasi oman runosi luontoarvot hölmölle lukijalle, joka olisi ne tietysti voinut itsekin löytää jos olisi malttanut makustella runoa hitaammin :)

Seuraa mua, tää on nyt tahti
Kaikkien on Suomenlahti!

Sirpa Kyy kirjoitti...

Joo. Tiedän mistä puhut, tokihan aina lukee jonkin mutkan kautta itseen. Mutta olisiko tässä tapauksessa kyseessä se kaksisuuntainen konteksti , että lukija ja kirjoittaja ovat molemmat äiti-ihmisiä. Olisipa hauska kuulla myös, mitä olivat nuo äitiyden tunnot, jotka runostani nousivat..?