keskiviikkona, syyskuuta 05, 2007

Kyynelmetsä kätkee punaisimmat varpaat puolukoihin.
Yötön uni, suden kasvot peilissä,
rahkasammal autiotalon seinähirsissä. Sekö minä olen,
rahkaloituva leipä nälässä,
sammaloituva kivi hampaan kolossa.
Olen kantanut hilkan vaatekeräyslaatikkoon
kerran kuussa, mutta edelleen
näet minun pukeutuvan mustiin.
Selityksen paikka pysähtyä,
jos kolmaskaan tanssikurssi ei valkaise askelia.

2 kommenttia:

Natalia kirjoitti...

Kuinka surusta ja väkisin jaksamisesta voi puhua noin kauniisti?

Sirpa Kyy kirjoitti...

Ehkä sitä kautta, että hyödyntää paria tunnetta/tilaa... ehkä. Kiitos Natalia.