lauantaina, helmikuuta 24, 2007

Kauppa-autossa saan valita muovisen nuken,
vanhempana itken tippuvin silmin, että ikänsä kaiken.
Minulla on polvisukat ja elefanttisandaalit,
seinän vierustalla upotettu punatiili, leppäkerttuja.
Jos tulee hätä polkee ukki mopolla kirkolle,
tai voin harventaa porkkanoita rivistä suuhun,
huuhtoa mullat sadevesitynnyrissä,
imeskellä ruohosipulilla olon sisään.
Minulla on aurinko, pihakeinu ja verstas, jonne ei saa mennä.
Mummi virkkaa hetkessä vähästään kaiken ja nukelle nutun.
Kruununi painaa,
voikukan karvas maito.

5 kommenttia:

allyalias kirjoitti...

Tässä runossasi on hieno tunnelma. Ja vastakohtaisuudet tulivat siinä tunnelmassakin hyvin esiin. Tykkäsin tästä.

helanes kirjoitti...

Pidän tiiviistä ilmaisusta. Siksi silmäni osui heti ilmaukseen "vähästään kaiken".

Genoveeva kirjoitti...

Semmoinen elämäntuntu. Oikean elämän.

Karjalaine kirjoitti...

Kruunun karvas paino jäi mietityttämään. Kuinka isovanhemmat antavat vähästään kaiken ja lapsi maksaa velkaa siitä. Hieno!

sirpa kirjoitti...

Kiitos kommenteistanne!