tiistaina, toukokuuta 02, 2006

Muistiinpanoja

Minä makasin allasi niinkuin kirja
kannet levällään sääret
Luulit rakastavasi minua kuin avointa kirjaa
Kosketit minua kuten tapana on, metaforin ja allegorioin
hyväillen sitä, mikä ei ole
määriteltävissä
Minä peitin itseni kuin tekstin ja tekstin
hurman kokeminen edellyttää herkkyyskautta

Luulit että vain sinä ja minä
mutta Barthes, Kristeva, Riffaterre, de Man
ja itsensä lukija, etkö haistanut
miten Barthesia ei huimannut,
päinvastoin: ambivalenssi vain kasvatti nautintoa,
miten Kristeva puhui tekstistäni, kuin se olisi sikiö

Mitä on tekstin kohdussa
missä se on,
mistä sanat syntyvät?

ja minä lupasin odottaa merkityksen-
muodostumisen-
hornankuilun-
partaalla
Odottaa miten sinun harhailevinkin odysseia(si) päätyy
aina merkityksen kotisatamaan,

Mutta missä siipien havina ja väristykset sijaitsevat,
miten ne voivat tuntua,
mitä minulle tapahtuu
kun luen, mitä minulle tehdään,
teenkö itse jotakin
Kaikki tämä
Jää

minän kärsittäväksi
Järsittäväksi kuin kirja,
sillä me emme mahdu tämän lukulampun alle molemmat
teksti ja minä
sinä ja minä
Minä kuin sinä

Makasit allani kuin avoin kirja,
kuin teksti kuin paradoksi,
sillä minä en kuollut vaan tekijä

ei avautunut sinulle?
Päätä siis olenko minä

faktaa vai fiktiota

* * *

Kursiivilla kirjoitettu suoraa ja leikkaamatonta lainausta Mervi Kantokorven "Kuin avointa kirjaa"- artikkelista teoksessa Kuin avointa kirjaa (1995, toim. M. Kantokorpi).

Miksi sitä pitäisi kutsua. Läpi kirjoitettu, läpi lukematon. Materiaalia myöhempää varten. Jotain johon palata, kun ajatukset karkaavat sormien raoista, putoavat kuiluun. Kuvaus siitä, miten kahdesta tulee yksi. Leikkaus ja liimaus kuin ruumiillistunut (silmän) kiusa. Miten olisi Sormiharjoitus muistiin panemiseksi.

3 kommenttia:

Pablito kirjoitti...

Lopulta me ostamme sen kitaran, joka lauloi yksinään kaupassa. Mukaan pullo viiniä tai kaksi. Ehkä me opimme olemaan ihmisiä ihmisille. Opimme juomaan ja olemaan. Solmimaan avioliittoja ja elämään yksin.

Opimme sanomaan, mitä tarkoitamme ja makaamaan ketä rakastamme. Opimme koskemaan. Kosketuksen pitää olla lämpöä täynnä. Pitää uskaltaa olla kuuma; ladattu ydinohjus ja olla olematta.

Haluaisin olla elämän joutilas tarkastelija, mutta välillä löydän preussinsinisen moraalin, joka pakottaa tekemään töitä aivan lätissä raatavan sian entusiasmilla. Minä en osaa kirjoittaa. En osaa olla kirjoittamatta. Satakieli ei osaa laulaa, se ei osaa olla laulamatta. Ei niin voi sanoa, kuten Haavikko, koska elämässä pitää voittaa hybris ja ylpeys ja säilyttää itsekunnioitus(silti haavikolla ei ole hybristä)

Te nuoret äidit!! Onneksi asun tällä planeetalla!!! Mitä vielä: pitää oppia polttaa kirjat roviolla - ja pitää roihua sydämessä. Julia Kristeva - sinä olet pilannut Euroopan. Kanna vastuusi kuin mies, nainen!!!

sirpa kirjoitti...

Kitaralla on pitkä kaula kuin joutsenella. Joutsenet ovat kauniita ja kiukkuisia, mutta yhtä kaikki, koskettavia. Ihminen ei ole, yhtä välittömästi. (Pitää uskaltaa olla myös kylmä. Pitää iloita preussinsinisestä moraalista silloin kun se löytyy.)

Hii. Me nuoret. Äidit ja muut naiset. Onneksi meillä siis on Pablito!

matkalla kirjoitti...

kaunista sibbe kaunista