Takapisarat

Sinivihreä kaivoista nostettu vesi torneista
laskettu lähteistä silmistä suon.
Lähtö ja kohtaiset sanat.

Maatuva ruskea, mullan tuoksu
mustelma, silmien suot,
virvatulet, tuoksu, silmien syksy.

Toisto tuo ikuisen tähän,
ja ympäri kiertyvät johdot.
Tässä on sänky ja tässä on kone,

letkuin johdoin piuhuin hengessä pidetty.
Jos tämä kone lopullisesti hajoaa,
miten minun käy.

Ilmaa, sanoille ilmaa.
Tuulta tavujen alle.
Vettä kirjainten juuriin.

Tahroja, lisää tahroja.
Toisto tuo ikuisen tähän ja huutavat paperilakanat.
Kirjoitan tällaisia sanoja, jotka eivät kerro,

osoita, pisaroi, tapa. Vain lintuja...
nämä lakanat, origamijoutsenet.
Anna käsi, niin mä kanssas suljen

silmät, suut ja kaiken minkä elämä
hyökkää eteen takavasemmalta.
Sokea piste.

Ei loppua.
Unohdit ruskean, raidat lakanoissa,
lähteen, suon, silmän.

Muistit riisutun pöydän ja odottavan maljakon.
Yksi kuollut lintu lisää
ei kuulu missään.

Matkalla jonnekin ja kotiin
ihmettelen kuinka helppoa antaa kasvojen ottaa ilme.
Hymy miehen tiellä pitää,

hymy miehen tielle ajaa,
ullakkokamarin ja peltikaton puutteessa.
Sataa. Kuuntelen, lasken, nukahdan

irti pisarat ja mustelmat ja tahrat niiden välistä.
Mikä se sellainen matka on joka ei rämise,
soita suuta, maista silmää,

kevättä, pesää.
Viritä lakanaa, heittäydy poikki.
Pisaroi maalia viivalle.