Nukke IV

Katso kuinka olen kaunis

kaunis kuin nukeksi

syntynyt vasta

Etkö jo säilöisi lasipurkkiin
pakokaasulla ja kuravedellä
dieselin katkulla ja öljysoralla

Tahdon tulla katseltavaksi
Matkalla marinoitavaksi

Nukke III

Puhun kuin olisin tuntematon
jalostuksen sivutuote
Muotissa valettu sormin viimeistelty

Istutat minua kämmenelläsi
niinkuin jumalat tekevät

Mutta minuus ei ole muovia
Muovi on yleisnimi kiinteille raaka-aineille
joita voidaan muovata lämmön ja paineen avulla
Lämmöllä ja paineella synnytetty

Siitä tunnistan itseni

Nukke II

Puristat miniatyyriminää kämmenelläsi
kysyvällä kädellä kutistunutta

Olen luovuttanut kohtuni hedelmät
Merihevoseni olen kasvattanut
kivulla vähentynyt joka solulla

Etkö jo antaisi minun mennä
kesken
tämän elämän

Jos jokainen syntymä synnyttää kaksi
Pienentää synnyttäjää puolella
ja aina puolella
sanalla
sanottuna olen niin pieni
ettet enää minuun mahtuisi

Nukke I

vartaloni muovia pääni porsliinia
silmät maalatut marmorikuulat

Me olemme tutkimuskohteita
sinäminä ja me muut
Emme vastaa ruumiin kutsuun jos se huutaa
Odotamme että kirjoitus paljastaa
solmii kuiskauksen huulilta
että muut kirjoittavat meidät auki
että voimme luettuna olla
ymmärrettyjä ja kauniita
herkullisesti oikein nurin
Oikein

Linnun. Lailla.
Nokitan.

Lapsi resetoi koneen

Keskellä ajatusta
Ei minulla mitään ollutkaan

Vain sanoja

Kolmasti. Kieltämättä.

Sen minkä tietää voi jättää

sanomatta.
Olon voi jättää ulostamatta.

Elämä on vaikeinta.
Kirjoitan sen alle.

Oletko sinä oikea ihminen.
Jonka luusta palaa häntä,
lapojen välistä siiventyngät.
Arkipirun sarvista tuntosarvet.
Varpaiden sulkiin kynän terät.
Nouse tanssimaan kutsuhuudon virittämälle nuoralle,
navan ympärillä on tilaa.
En minäkään oikeasti.
Huuda.

Nimetön

Se rätisyttää sääriä, kiristelee leukaruuveja. Nytkäyttelee sormia jännitystilasta seuraavaan. Pysähtyy ohimoille. Pistelee punan. Poskille

kipuavat hermoimpulssit juoksevat kun kurkistan maailmaa peiton reunan yli. Ole hiljaa. Ole kaukana, kauempana. Ole vain. Vyöryvä maa. Virtaava ilma. Liian kaukana. Pysy kauempana. Anna minun

seistä yksin. Älä palloasi käsivarsilleni laske. Niin painavaa ilmaa. Olet täynnä eikä sinulle ole sanaa. Oi maailma, miten häpeän sinua kirjoittaa

kun hampaat kirskuvat ja kieli hakkaa kitalakea. Turpoavat poskilihakset eivät mahdu suuhun. Sanat. Saatanat. Ottaisit pois tämän fyysisyyden, jos oletkin lahjaksi antanut. En vieläkään sitä tahdo. Ota pois kaikki paluu ja kotiin. Palaaminen on raskainta

ettei missään olekaan ominta paikkaa. Kulissiin pitää totuttauttua. Ohentua pahviksi. Nukeksi. Unohdetaan Sylviat ja plakaatit. Plathit ja Juuliat. Aina sama vieraus.

Yritän kotiloitua peiton sisään. Kuoriudun sitten, kun kevät on ohi ja syksy ohitettu. Kipunoiva massa. Yltiöpsyko. Yltiöfyysinen. Älä kirjoita näitä sanoja. Älä kirjoita. Peiton alla tulee kuuma.

Ensimmäinen lause

Tähän mennessä paria sanoja, sanapareja, käskyjä ilman verbejä, tahdonilmaisuja ilman tekijää, ja paljon elekieltä, kunnes tänään:

"Kiipikonna ei syö paajoa."

Totta. Kilpikonna ei syö palloa. Omaperäisestä ensimmäisestä bongatusta lauseesta ylppö Äiti oli hämmästyksestä nielaista kummallisen kurkkuun juuttuneen palan.

Kuin imettäisin sanaa

Mitä nenäkkäämpi nisäkäs, sitä nokikkaammin parit puolin*.


*vrt. puolata, puolittaa, valita puoli

Kun ihmiskunta palaa linnuksi,
palatakseen leikkimään,
hän riisuu punahehkuisen hiilihilkan ohimoiltaan,
lakkaa menemästä Hukkaan.

Missä sinä olet

Kulissit on rakennettu kaatuviksi,
maatuviksi aivot.
Mahtailevat seinät ja sermit,
kallojen luut. Raps.

Avaruuden horinsontin takana on toinen.
Niin kuin merikin pakenee,
ei katsetta voi loputtomaan seurata.
Jossain on ymmärrykselle este,

sitä meri hioo.
Se on sermi joka ei murra aaltoa, ei ajatusta,
vain silmää. Tekevää. Hämäystä.

On viiva joka on aina
silmänkorkeudella.
Missä sinä olet?

Avaruuden meri jatkuu, vaikka ihminen ei
kristallikupuun asti Baabeliaan rakentaisi,
polttaisi kaikkea savea tiileksi.
Missä sinä olet missä horisontti hioutuu sileäksi,

sen äärellä minä nojaan kaatuvaan.
Torni on kulissi siellä meitä on liian monta.
Tuhannet otsat hyväilevät ohimoita,
kallojen aallot, niin kovaksi pehmenneet.

Hylättyjä lauseita

Olen siivonnut eli kirjoittanut. Puhtaaksi, paljaaksi ja temaattisesti yhtenäiseksi. Sydän pakahtuen, niinkuin omista lapsistani luopuen, olen heittänyt lauseita "banaanilaatikkoon". Mitä olen saanut sillä aikaiseksi. Monotonisuutta ja kummallisen köntin hellanääreen keskittyvä minäminä- runoelmaa, joka kaipaa terästystä. Hajonta ja leviäminen on hurjaa ja kuitenkin seuraavaksi olisi ryhdyttävä etsimään moniäänisyyttä, annettava tilaa hengittää, tilaa näkökulmille. Kova päänsisäinen dialogi menossa myös kysymyksestä, kumpi on tärkeämpää, nyt, opiskella sitä teoriassa vai tehdä sitä käytännössä. Tukisivat toisiansa, mutta ajasta ja selästä on pulaa.

Lähtemättä vallitus- linjalle sylkäisen yhden kivun ulos. On lauseita, jotka ovat väärässä. Paikassa. Hylättyjä lauseita, jotka eivät anna rauhaa:

Kastanjettini nalkuttavat, sinä väität, mutta sormeni eivät tanssi sinulle.

Mekko marisee toogana, varpaat varisevat lattiolle.

Nälkäsi ei ole noussut merestä, kuten hän, jota tulit vatsaanottamaan.

Odottaessa isä muovailee alastonpatsaita ja muodonmuutos kasvaa vaha-animaatioksi.

Jos minä suutun sinä toistat, kaiut sanoja, tanssin askeleita.

Verhoista solmitulla köydellä marginaaliin.

Mitä painan kädelläsi nyt, fyysistä vai merkitsevää.

Kalaparvet kuin neulaparvet, nuolevat jalkoihin kysymyksen.

Painakaa siitä villaisella teesi naulattavaksi naisväenopiston oveen.

(Noin. Nyt lauseet on päästetty vapaaksi. Nyt olen saava rauhan ja voin jatkaa.)

Hiekkalaatikon reunalla muisto palaa
vihan yli kuin pihan, tajunnan
virtaavat askeleet.

Takapihalla keinut heiluvat tyhjää
ajatukset kasvavat, juuri-
mukulat. Maasta palanneet.

Lapsuus on se minkä edestään löytää
ja sora harteilla näkymättömyysviitta.
Meitä on monta hiljaista, hiekkaisen

linnan rakentajaa. Pahoista ja hyvistä
kakuista. Ja hiuksista
punon köyttä kuin jo olisin. Maan alla.



(toistava versio, lämmitetty ajatusjatko)

Muuttokuorma

Jakauduin ja pakkasin kynän, ilman kumia, aineettomaan matkalaukkuun. Sivupersoonani lähti ja pääpersoonani jäi (tai toisinpäin) taittamaan matkaansa tällä nuoralla. Näpertämään sanoilla tässä pajassa. Asuttamaan tätä nurkkaa Blogistaniassa. Etsivä löytää sen toisen, koska toiseus on vahva. Vahvempi kuin sormi ja ovelampi kuin koukku. Toinen ahdistui tänne jäävästä kumittajasta, uudella nuorallaan, uudessa nurkassaan, hän on verevämpi, luulen. Tämä äänteillä nikkaroiva puutyöpaja on minulle paras. Hän tarvitsee tulista sulatusuunia ja lasin puhalluspajaa.

Kaikki pallot ovat ilmaa täynnä,
lapsi kuvittelee kovaan ääneen
kunnes maha potkaisee sitä.
Pettymys, mikä maali.
Jalka jäytää pöytää
käytä käytävää
vaikka oletkin
runolilja,
lapsi ja runoilija.
Nokkamukin motkotus on äidin
lentävä lause
ikkunasta ilman kkarella hangen alle
napaan sormi nenässä lämmitetty
siemeniin asti. Nurmen nauru
siitä tulee,
sulle molariksi, varamieheksi,
vanavedeksi kaveri,
mahan päälle majan rakentaja.
Doppleri rummuttaa sydämen rytmiä
lapsen tanssijalat tapailevat,
toinen potkii toistaan.
Nahkakuula heltyy venttiili venyy,
nenä melkein maaliin ja äiti
pompoteltu solmupallo
naurahtaa sanansa auki.

Kirjasto upposi, vei laivan mukanaan.
Säilykepurkit levisivät. Aakkoset
hedelmöittivät lopulta levää.
Kirjat sulivat syliin kuin neito.

Annetaan veden purra pehmeäksi sitten ongitaan
kirjalla koko satu, martinilla marinoitu
merenneito. Taputellaan raameihin,
kuivataan kuin paperi
massasta, valitaan painavin

kirja sanaksi, sana kutsuksi, kutsu lauseeksi laske
kirjastosi vesille. Jos mielit saada saalista,
sijoita senttisi kalamatoihin. Säilö
kivesi sisälle sydän. Syötiksi
neitsytöljy ja kielelle kallein oliivi.
Meren pohjassa muistat,
maistut mahdolliseksi.

Kirjaston katosta roikkuu maalattuja kankaita,
turkoosia, vihreää, meren vihaista sinistä, lempeää.
Tykytän syvää
hyvää. Tekevää sanaa.
Hyväksi kietovaa kotiloitumaa.

Tämän jälkeen palaan simpukan sisäksi. Kotiin.
Tämän jälkeen sana ei palaa menneestä vaan tulevasta.

Kankaat versovat ylemmäs. Merta,
verta, kohiseva kasvutarina.
Hyllymetreittäin kahlattavia kaisloja, levää kuin rakkoja
kantapäissä, meriheinää
märehdittäväksi puoli valtakuntaa.

Sanat helmiäistä. Joku sanojen takana on
se kissakala, joka kehrää
sirpaleesta ehjää. Helmeä.

Kapiot

Aamulla ripustan verisen lakanan parvekkeelle,
katsokaa. Päivällä ompelen uuden.
Veri sisällä tahtoo

sormia, saumoja, sormustimia
ja sen jätän nähtäväksi kuin neulatyynyn suoran niskan
villat. Karstatuista häpykarvoista

sulhaselle huopahattu.
Värttinän piston pituinen päiväuni.
Illalla olen taas neitsyt.

Hiukset tuoksuvat tervalle,
lantio laulaa kuin hyttysille.
Kisällittäret kaikuvat eetterissä, haistan
mitä levy soittaa seuraavaksi. Muistoja,

miten aamu saapui kysymyksen arkana.
Sanat seurasivat tulevaa.
Kahden tyydyttyneen hiilen välissä happisilta,
nuotiossa atomistin mentävä käsi

ja kirjoitus.
Nuku nuku nurmiristi,
tanssin tuoksusi kauaksi kunnes kolahtaa.
Laulava sanomalehti.

Miniatyyriminä istuu kämmenelläsi.
Etkö säilöisi lasipurkkiin etikalla, porkkanan lorauksella
hunajaa, se on minuus,

joka tahtoo tulla katseltavaksi,
tahtoo tulla maisteltavaksi.
Matkalla marinoitavaksi.

Tunnen laukkuhyllyn kuin näköalan
suoraan lasin läpi lasin.
Linja-auto jää katsomaan perääsi kuin sinä

olisit se, joka vaihtaa maisemaa.
Kaikki vilkuttavat eikä kukaan
nosta kättä. Sanoja kaasupolkimelta.

Mitä painan kädelläsi nyt,
fyysistä vai merkitsevää.
Jarruvalo iskee silmää.

Liimasta

Veli Huilu keksi liiman. Ikkunaa nuolemalla saa legopalikat jäämään kiinni lasin pintaan. Ikiaikainen tapa, jolla suuret keksinnöt ovat syntyneet, vahingossa. Huushollimme ikkunat nousevat kattoa kohti suhteellisen läheltä lattian rajaa. Nuolemispinta-alaa on siis paljon. Ja paljon pestävää. Kuolan lisäksi ikkunoitamme kaunistaa ajoittain n. metrin korkeudelle ulottuva rasva-kerros. En tiedä onko ikkunan rasvauksessa kyse kehittyvästä itseilmauksesa, tulevan taidemaalarin ensimmäisistä tilataideteoksista, vai hyväntahtoisuudesta helpottaa ikkunalasin kuivaa olotilaa (atooppinen perhe kun ollaan). Kaikkea pitää kokeilla- ajatus osunee lähimmäksi todellista. Mistä sen tietää, miten äiti reagoi, tai ikkuna, tai ihovoide, ellei kokeile.

Pikkulapsiaika on niin täynnä erivärisiä, -hajuisia, -makuisia ja -koosteisia liimoja, tahmoja, mössöjä, muusseja, soseita ja töhkiä, että huomaan tiettyjen sovinnaisuussääntöjen kirjoittaessani unohtuvan. Sääntöjen katoamista edesauttaa pottailun opetteluun liittyvä "hyvä pisu - ai kun hieno kakka!"- kiittely. Kuitenkaan esimerkiksi juuri tuota sanaa "kakka" ei sopisi viljellä liiaksi. Lukija vaivaantuu, jos eritteet tulevat liian lähelle hänen suutaan. Lukuelämys tapahtuu siis jossain määrin suussa, jos ei muuten niin kuolaantuvan kielen kautta, niin hyvässä maussa kuin pahemmassakin. Suljettujen huulien takana kieli tapailee sanoja kilvan ajatusten karkuun hapuilun kanssa.

Yleensä alta kahdeksankymmensenttinen ihmislapsi pistää kaiken suuhunsa. Meidän alta metrin mittainen isoveli Huilumme tutkii vieläkin maailmaa suullaan. On kuulemma yhteydessä puheen kehitykseen, tämä oraalinen vaihe, sain kuulla kun ilmaisin terveystarkastuksessa huoleni pojan yksisanaisesta itseilmaisusta. Nyttemmin maistelu- vaihe on aikaihmisen näkökulmastani helpottanut ja Veli Huilu on kaksi-kolmi-sanaisilla kielikukkasilla kirvoittanut minulta monet hersyvät naurut. Lapsi on runoilija!

Mitä pojan suuhun on sitten eksynyt. Kaikki mahdollinen kivistä ja kukkasista koirankakkaan. Terve lapsi nuolee kengänpohjat kerran päivässä, kirjoitti A-L Härkönen kolumnissaan jo vuosia takaperin. Mutta silti ja sitä kautta... ymmärrän miten (alapää)eritteiden jatkuva viljely tekstissä ahdistaa lukijaa huussin pimittävimpään nurkkaan. Onneksi en ole "kielimieheni" kanssa yksin. Pojan tarhakaveri nuoli muutaman päivän sisään itsensä kahteen otteeseen kiinni pakkaskylmään rautaan.

Sanaa paska saa käyttää, kakkaa ei. Paska antaa pontta, kakki syö sen pois. Spermakin sopii, mutta on sillä rajalla. Ainakaan sen liima-ominaisuuksista ei sovi kirjoittaa. Ainakaan tähän interiööriin sperma-aiheisto ei maistu istuvan. Siitä huolimatta, että liima on pistänyt sanani vuotamaan.

Ketä tässä kustaan silmään? Onko ihminen piilopissijä vai ei? Tässä yhteydessä olisi luontevaa muistuttaa naisihmisten kateudesta pystypissijöitä kohtaan. En jaksaisi ja kuitenkin. Isojen miesten eritteet ovat kirjoittamiskelpoisia, naisten tai lasten ei. Rokatessa, rapatessa ja sänkymambossa roiskuu, mutta esim. kestovaippailu-tarinointi pistää suussa maistumaan ilkeälle. En minäkään toisten perheiden kakkajutuista ja masun toiminnoista jaksa loputtomaksi kiinnostua. Omien lasten kanssa minulla sen sijaan on ikään kuin yhteinen suolisto. Lapsen vetinen ripuli pistää omankin masun rylläämään, jo sitäkin kautta että meillä on yhteiset sormet, poikien sormet minun suussani ja toisinpäin. Omien lasten masut ovat kuin ovatkin minun!

Lapsuusajoilta minulle on jäänyt kauhu pikaliimoja kohtaan. Mitä nopeampaa yhteenliitosta tuubi lupaa sitä tuskempi hiki otsalleni nousee. Muistaako kukaan muu (kaupunki)legendaa liimalla itsemurhaa yrittäneistä? ts. hengitystiet ja kurkku pikaliimaa täyteen ja ainoa mahdollisuus selviytyä on viiltä poski auki ja ryystää ilmaa sitä kautta. Yritän muistaa, että ei liima kurkkuuni joudu, ellen sitä itse sinne ruuttaa. Entä sitten perunaliima. Toimiiko se oikeasti, vai kuuluuko se kategiriaan muutaman minuutin liima. Minä luotan erikeepperiin, samalla vimmalla kuin mustikkaan ja maitohappobakteereihin kakan koostumuksen säätelijänä.

Hennonko siis hajottaa legojen ja kuolan liiton, tuon taideteoksen lastenhuoneen ikkunassa. Kuolaliima kiteyttää sen mitä olin aikeissa sanoa eli liimasi tämän kirjoituksen sanat yhteen. Millaisiin konteksteihin olen mahtanut itseni liimata? Ainakin freudilaiseen oraalisuus, analisuus jne.- vaiheiluun olen saattanut liimapuikkoni sohaista. Tästä lähtien en kirjoita kakka, kirjoitan liima.

Askelten kaaos kantaa minut vaivatta
vihan yli kuin pihan, tajunnan
virtaavat askeleet.

Joukkoilevan osaston pamppujen pomppu-
linnassa kaaos, askeleet kasvavat väliä.
Punon hiuksista köyttä kuin olisin maan alla.

Takapihalla keinut heiluvat tyhjää
ajatukset kasvavat, juuri-
mukulat. Maasta palanneet.

Lapsuus on se minkä edestään löytää
ja multa harteilla, näkymättömyysviitta
kasvaa harmaata. Heinää.