Vähästään asioin sinuille

Lanteilta kuulen olla kotona
taas läpi savuisten verhojen
ikkunalaudat kukkien Eurooppaa
tuulen tuulet nämä tuulen sinun tulet.
Lapsen silmät pölyssä, minäkö sinut
tähän Beetlehemiin synnytin, tähän verolle laskin
irti itsekkään ikävän napapiirille,
Dublinin yksinäiset aamukrapulat.
Soitit tänä aamuna onni on laskeutua luuhun
täyttää silmien kraaterit kukkasipuleilla,
pölyttää kyynel
kaasuttaa, tuohtua koivuista naamareista.
Minä tunnen tuon liilan värin hän sanoo,
krookusten aika on ohi, se on pyhästä laskettu
postileimasta kaiku.
Minä että olin eksyksissä ja jouduin vangiksi,
vaikka krookusten aika on ohitettu kuin kevät.
Hän että yhtäkkiä tulivuoria ja tuhkaa ja vettä.
Ensi yön nukun sitten yksinäni
kirja kupeella jonka talutin ulos maksamatta.


(Toistan kirjeen vaimolleni,
yksinäisyyden sanasta sataa,

vaahtoan kylpyä omasta, takaa.)