Sammutetut vedet, eivät vihreät,
eivät siniset, ruskeat miltään paletilta,
täynnä ihmistä, saastaa.
Katso, kuinka vene viihtyy, lahoaa,
syvissä vesissä isot kalat, kut kut.
Hirviöiden liha nousee lautaselle, niiden nisät
heijastavat valoa, lisääntyvät,
populoivat nopeammin kuin kukaan näillä merin.
Pian pääset kaikkien laivojen mukaan,
mätänemään, ruostumaan kaikkiin satamiin.
Mutta minulla on syli ja paikka ruotia,
viimeisellä kalliolla oksentaa kuin äiti lintu,
rukoilla munaa, sillä minussa on vuosituhansien paha,
mutta on myös lämmin kainalo,
hautoa teille siivet, kuunnella miten siellä ylhäällä
lintujen kirveltävät räpylät.

. . .

Me emme tiedä mitä linnunsydän tuntee,
kun siipi ei enää kanna
ja alla on meren hauta.
- Viljo Kajava. Hyvä on meri. 1950.