vihreämpi kuin

vihreämpi kuin kompostoitu hiirenkorva

vihreämpi kuin juhannussauna

vihreämpi kuin kuusenkerkkämehu

vihreämpi kuin vihreä aalto

vihreämpi kuin 540 nanometriä

vihreämpi kuin pepsodentin maku suussa

vihreämpi kuin lampaan viulua soittava minttuhyytelö

vihreämpi kuin punavihreä

vihreämpi kuin punajuuri

vihreämpi kuin sininen levä

vihreämpi kuin aiv-rehu

vihreämpi kuin smaragdinappi afrikan tähdessä

vihreämpi kuin valoon kurkottava koivun taimi

vihreämpi kuin raitiovaunu

vihreämpi kuin tasapainoisuus

vihreämpi kuin meri

vihreämpi kuin sammal haisaappaiden alla

vihreämpi kuin vihertikka

vihreämpi kuin undulaatin rinta

vihreämpi kuin kaktuksen leikkaushaavasta vuotava vesi

vihreämpi kuin keltainen ja sininen yhdessä

vihreämpi kuin sairaalan seinä

vihreämpi kuin ketunleipä

vihreämpi kuin neliapila

vihreämpi kuin lapsenpihka lapsivedessä

vihreämpi kuin lohikäärme

vihreämpi kuin roskisdyykattu hernekeitto

vihreämpi kuin täti vihreä

vihreämpi kuin Ronja Ryövärinttären kansikuva

vihreämpi kuin äiti Maa

vihreämpi kuin sir Pushkan paita

vihreämpi kuin vihreä sana

Maan alla on paikka,
jossa kuunnella maata
ja maata vain

paikallaan kuin kivi
Paikallaan, kun kivi-, kasvi- ja eläinkunta pysähtyvät
Ja graniitti

kumauttaa tervehdyksen maatuville,
joita madot koskettavat
jotka ovat enemmän kuin

lakanneet kuulemasta
Fossiili, sieni, simpukka
Paina se korvallesi kuuntele

miten eilen kannoit merta harteillasi
Siksi olet tänään
vihreämpi kuin

Nähdään unia

Kielletään kyllä
Nähdään unessa

Kuvan yläpuolella tähtää lentosotaenkeli,
arkillinen Ikaroksia, paperisia
arkkipiruja. Voi Nooa

Hukutit minulta siivet
kun minä olisin halunnut

Jäädä siihen uneen minkä näit

Tämä ei ole runo

Kävin matkalla löytämässä vastauksia. Runo syntyy "lukemalla väärin". Vastaus tuntuu hakevan muotoaan samaa kautta, vaikkakin vastaukseksi lukemisessa näyttäisi vahingon sijaan korostuvan halu ja yritys lukea itsen kautta.

Lainaan itseäni, siis toistan: "Minut tuuli kaataa. Tai kantaa. Pitää tehdä valintoja. " Siinä se on osavastaus. Osatotuus. Tähän päivään. Eilinen oli runo, toissapäivä runompi. Tämä päivä ei vielä ole.

Mikä kysymys on. Sillä ei ole merkitystä. Elämä on yksi iso retorinen kysymys.

Muutin taannoin toiseen osoitteeseen. Sillä ei ole merkitystä minne. Tämä minä runnoo ja runoltaa. Toinen minä suoltaa ja sovittaa. Sovittautuu. Niinpä. Vyöhykkeen piti olla vapaa, muotiton, muoditon, rajoitteeton, tila räpiköidä ja panna vastaan. Eihän se niin mene, ei vapautta voi perustaa. Rooli on vankila, siinäkin tapauksessa että sitä yrittäisi kirjoittaa auki.

Runokin on rooli.

Nukke V

tunnen lähtöhetken kuin näköalan
jumalan kämmenellä
en pelkää lintunen

jos näen
suoraan lasin läpi lasin
näen miten takalamput jäävät katsomaan perääsi
kuin sinä olisit se
joka vaihtaisit maisemaa

pohjustaisit kytkimen jarrulla
vapauttaisit sanoilla kaasupoljinta

Nukke IV

Katso kuinka olen kaunis

kaunis kuin nukeksi

syntynyt vasta

Etkö jo säilöisi lasipurkkiin
pakokaasulla ja kuravedellä
dieselin katkulla ja öljysoralla

Tahdon tulla katseltavaksi
Matkalla marinoitavaksi

Nukke III

Puhun kuin olisin tuntematon
jalostuksen sivutuote
Muotissa valettu sormin viimeistelty

Istutat minua kämmenelläsi
niinkuin jumalat tekevät

Mutta minuus ei ole muovia
Muovi on yleisnimi kiinteille raaka-aineille
joita voidaan muovata lämmön ja paineen avulla
Lämmöllä ja paineella synnytetty

Siitä tunnistan itseni

Nukke II

Puristat miniatyyriminää kämmenelläsi
kysyvällä kädellä kutistunutta

Olen luovuttanut kohtuni hedelmät
Merihevoseni olen kasvattanut
kivulla vähentynyt joka solulla

Etkö jo antaisi minun mennä
kesken
tämän elämän

Jos jokainen syntymä synnyttää kaksi
Pienentää synnyttäjää puolella
ja aina puolella
sanalla
sanottuna olen niin pieni
ettet enää minuun mahtuisi

Nukke I

vartaloni muovia pääni porsliinia
silmät maalatut marmorikuulat

Me olemme tutkimuskohteita
sinäminä ja me muut
Emme vastaa ruumiin kutsuun jos se huutaa
Odotamme että kirjoitus paljastaa
solmii kuiskauksen huulilta
että muut kirjoittavat meidät auki
että voimme luettuna olla
ymmärrettyjä ja kauniita
herkullisesti oikein nurin
Oikein

Linnun. Lailla.
Nokitan.

Lapsi resetoi koneen

Keskellä ajatusta
Ei minulla mitään ollutkaan

Vain sanoja

Kolmasti. Kieltämättä.

Sen minkä tietää voi jättää

sanomatta.
Olon voi jättää ulostamatta.

Elämä on vaikeinta.
Kirjoitan sen alle.

Oletko sinä oikea ihminen.
Jonka luusta palaa häntä,
lapojen välistä siiventyngät.
Arkipirun sarvista tuntosarvet.
Varpaiden sulkiin kynän terät.
Nouse tanssimaan kutsuhuudon virittämälle nuoralle,
navan ympärillä on tilaa.
En minäkään oikeasti.
Huuda.

Nimetön

Se rätisyttää sääriä, kiristelee leukaruuveja. Nytkäyttelee sormia jännitystilasta seuraavaan. Pysähtyy ohimoille. Pistelee punan. Poskille

kipuavat hermoimpulssit juoksevat kun kurkistan maailmaa peiton reunan yli. Ole hiljaa. Ole kaukana, kauempana. Ole vain. Vyöryvä maa. Virtaava ilma. Liian kaukana. Pysy kauempana. Anna minun

seistä yksin. Älä palloasi käsivarsilleni laske. Niin painavaa ilmaa. Olet täynnä eikä sinulle ole sanaa. Oi maailma, miten häpeän sinua kirjoittaa

kun hampaat kirskuvat ja kieli hakkaa kitalakea. Turpoavat poskilihakset eivät mahdu suuhun. Sanat. Saatanat. Ottaisit pois tämän fyysisyyden, jos oletkin lahjaksi antanut. En vieläkään sitä tahdo. Ota pois kaikki paluu ja kotiin. Palaaminen on raskainta

ettei missään olekaan ominta paikkaa. Kulissiin pitää totuttauttua. Ohentua pahviksi. Nukeksi. Unohdetaan Sylviat ja plakaatit. Plathit ja Juuliat. Aina sama vieraus.

Yritän kotiloitua peiton sisään. Kuoriudun sitten, kun kevät on ohi ja syksy ohitettu. Kipunoiva massa. Yltiöpsyko. Yltiöfyysinen. Älä kirjoita näitä sanoja. Älä kirjoita. Peiton alla tulee kuuma.

Ensimmäinen lause

Tähän mennessä paria sanoja, sanapareja, käskyjä ilman verbejä, tahdonilmaisuja ilman tekijää, ja paljon elekieltä, kunnes tänään:

"Kiipikonna ei syö paajoa."

Totta. Kilpikonna ei syö palloa. Omaperäisestä ensimmäisestä bongatusta lauseesta ylppö Äiti oli hämmästyksestä nielaista kummallisen kurkkuun juuttuneen palan.

Kuin imettäisin sanaa

Mitä nenäkkäämpi nisäkäs, sitä nokikkaammin parit puolin*.


*vrt. puolata, puolittaa, valita puoli

Kun ihmiskunta palaa linnuksi,
palatakseen leikkimään,
hän riisuu punahehkuisen hiilihilkan ohimoiltaan,
lakkaa menemästä Hukkaan.

Missä sinä olet

Kulissit on rakennettu kaatuviksi,
maatuviksi aivot.
Mahtailevat seinät ja sermit,
kallojen luut. Raps.

Avaruuden horinsontin takana on toinen.
Niin kuin merikin pakenee,
ei katsetta voi loputtomaan seurata.
Jossain on ymmärrykselle este,

sitä meri hioo.
Se on sermi joka ei murra aaltoa, ei ajatusta,
vain silmää. Tekevää. Hämäystä.

On viiva joka on aina
silmänkorkeudella.
Missä sinä olet?

Avaruuden meri jatkuu, vaikka ihminen ei
kristallikupuun asti Baabeliaan rakentaisi,
polttaisi kaikkea savea tiileksi.
Missä sinä olet missä horisontti hioutuu sileäksi,

sen äärellä minä nojaan kaatuvaan.
Torni on kulissi siellä meitä on liian monta.
Tuhannet otsat hyväilevät ohimoita,
kallojen aallot, niin kovaksi pehmenneet.

Hylättyjä lauseita

Olen siivonnut eli kirjoittanut. Puhtaaksi, paljaaksi ja temaattisesti yhtenäiseksi. Sydän pakahtuen, niinkuin omista lapsistani luopuen, olen heittänyt lauseita "banaanilaatikkoon". Mitä olen saanut sillä aikaiseksi. Monotonisuutta ja kummallisen köntin hellanääreen keskittyvä minäminä- runoelmaa, joka kaipaa terästystä. Hajonta ja leviäminen on hurjaa ja kuitenkin seuraavaksi olisi ryhdyttävä etsimään moniäänisyyttä, annettava tilaa hengittää, tilaa näkökulmille. Kova päänsisäinen dialogi menossa myös kysymyksestä, kumpi on tärkeämpää, nyt, opiskella sitä teoriassa vai tehdä sitä käytännössä. Tukisivat toisiansa, mutta ajasta ja selästä on pulaa.

Lähtemättä vallitus- linjalle sylkäisen yhden kivun ulos. On lauseita, jotka ovat väärässä. Paikassa. Hylättyjä lauseita, jotka eivät anna rauhaa:

Kastanjettini nalkuttavat, sinä väität, mutta sormeni eivät tanssi sinulle.

Mekko marisee toogana, varpaat varisevat lattiolle.

Nälkäsi ei ole noussut merestä, kuten hän, jota tulit vatsaanottamaan.

Odottaessa isä muovailee alastonpatsaita ja muodonmuutos kasvaa vaha-animaatioksi.

Jos minä suutun sinä toistat, kaiut sanoja, tanssin askeleita.

Verhoista solmitulla köydellä marginaaliin.

Mitä painan kädelläsi nyt, fyysistä vai merkitsevää.

Kalaparvet kuin neulaparvet, nuolevat jalkoihin kysymyksen.

Painakaa siitä villaisella teesi naulattavaksi naisväenopiston oveen.

(Noin. Nyt lauseet on päästetty vapaaksi. Nyt olen saava rauhan ja voin jatkaa.)

Hiekkalaatikon reunalla muisto palaa
vihan yli kuin pihan, tajunnan
virtaavat askeleet.

Takapihalla keinut heiluvat tyhjää
ajatukset kasvavat, juuri-
mukulat. Maasta palanneet.

Lapsuus on se minkä edestään löytää
ja sora harteilla näkymättömyysviitta.
Meitä on monta hiljaista, hiekkaisen

linnan rakentajaa. Pahoista ja hyvistä
kakuista. Ja hiuksista
punon köyttä kuin jo olisin. Maan alla.



(toistava versio, lämmitetty ajatusjatko)

Muuttokuorma

Jakauduin ja pakkasin kynän, ilman kumia, aineettomaan matkalaukkuun. Sivupersoonani lähti ja pääpersoonani jäi (tai toisinpäin) taittamaan matkaansa tällä nuoralla. Näpertämään sanoilla tässä pajassa. Asuttamaan tätä nurkkaa Blogistaniassa. Etsivä löytää sen toisen, koska toiseus on vahva. Vahvempi kuin sormi ja ovelampi kuin koukku. Toinen ahdistui tänne jäävästä kumittajasta, uudella nuorallaan, uudessa nurkassaan, hän on verevämpi, luulen. Tämä äänteillä nikkaroiva puutyöpaja on minulle paras. Hän tarvitsee tulista sulatusuunia ja lasin puhalluspajaa.

Kaikki pallot ovat ilmaa täynnä,
lapsi kuvittelee kovaan ääneen
kunnes maha potkaisee sitä.
Pettymys, mikä maali.
Jalka jäytää pöytää
käytä käytävää
vaikka oletkin
runolilja,
lapsi ja runoilija.
Nokkamukin motkotus on äidin
lentävä lause
ikkunasta ilman kkarella hangen alle
napaan sormi nenässä lämmitetty
siemeniin asti. Nurmen nauru
siitä tulee,
sulle molariksi, varamieheksi,
vanavedeksi kaveri,
mahan päälle majan rakentaja.
Doppleri rummuttaa sydämen rytmiä
lapsen tanssijalat tapailevat,
toinen potkii toistaan.
Nahkakuula heltyy venttiili venyy,
nenä melkein maaliin ja äiti
pompoteltu solmupallo
naurahtaa sanansa auki.

Kirjasto upposi, vei laivan mukanaan.
Säilykepurkit levisivät. Aakkoset
hedelmöittivät lopulta levää.
Kirjat sulivat syliin kuin neito.

Annetaan veden purra pehmeäksi sitten ongitaan
kirjalla koko satu, martinilla marinoitu
merenneito. Taputellaan raameihin,
kuivataan kuin paperi
massasta, valitaan painavin

kirja sanaksi, sana kutsuksi, kutsu lauseeksi laske
kirjastosi vesille. Jos mielit saada saalista,
sijoita senttisi kalamatoihin. Säilö
kivesi sisälle sydän. Syötiksi
neitsytöljy ja kielelle kallein oliivi.
Meren pohjassa muistat,
maistut mahdolliseksi.

Kirjaston katosta roikkuu maalattuja kankaita,
turkoosia, vihreää, meren vihaista sinistä, lempeää.
Tykytän syvää
hyvää. Tekevää sanaa.
Hyväksi kietovaa kotiloitumaa.

Tämän jälkeen palaan simpukan sisäksi. Kotiin.
Tämän jälkeen sana ei palaa menneestä vaan tulevasta.

Kankaat versovat ylemmäs. Merta,
verta, kohiseva kasvutarina.
Hyllymetreittäin kahlattavia kaisloja, levää kuin rakkoja
kantapäissä, meriheinää
märehdittäväksi puoli valtakuntaa.

Sanat helmiäistä. Joku sanojen takana on
se kissakala, joka kehrää
sirpaleesta ehjää. Helmeä.