torstaina, kesäkuuta 10, 2010


Ajattelet pitkää kotimatkaa, puita joihin sinun pitää kiivetä.
Saaren kylkiluut pistävät esiin kuin koskettimet, aallokko soittaa skaaloja,
aallonmurtajalla levähtää kadenssinkaltainen lintuparvi.
Muistatko missä pysähdyimme ensimmäisen kerran, kuu kipunoi latvassa,
unelmat oksilla, juurella hylätty neitsytpeili.
Puhumme kylien autioitumisesta, meri raapii maalipintaan nimesi on.

5 kommenttia:

Tuima kirjoitti...

En tiedä miten sen teet, millaisia taikoja sanoillasi teet, mutta esimerkiksi tämä runosi koskettaa syvältä, vie johonkin lukijan omaan yksityiseen tunnelmaan ja muistonpalaseen. Kiitos.

Crane kirjoitti...

Kaunista ja jotenkin rauhoittavan verkkaisesti etenevää... näen mielikuvana maiseman, suolan maku suussa...

arleena kirjoitti...

Takaisin muistoihin. Aallokko soittaa skaaloja, on hyvä muistaa

Hirlii kirjoitti...

Tämä on runoa.

Pidän kuvistasi, yllättävistä mielenliikkeistä ja samalla jostain hirveän tutusta, kaikille yhteisestä.

Muhadzir kirjoitti...

Samat fiilikset kuin Tuimalla : en ymmärrä miten tai edes mitä teet, mutta runo tuntuu kyllä sisuksissa asti.

Mieleen tulee Göran Sonnevin "Valtameri", varmaan tuosta saaren kylkiluista ja aallonmurtajasta, mutta on siinä jotain muutakin samaa.