(Kotiseuturuno: Hämeenkyrö: luonnos)

Frans Emil kirjoittaa ihoon, auringon sapeli
soittaa kansallismaisemaa.
Mansikkapellot, järvi, jugendmännyt ja paarmat.
Isä tappaa. Riittää kun sanot, taas se kiertää minua.
Kyrönsarventiellä kaatuu aamun ensimmäinen juoppo.
Vuonna kahdeksantoista kaaduttiin Tampereen tiellä,
kaksikymmentäkahdeksan katkesivat sähköt,
neljäkymmentätaijotain käpykaartilainen ruokittiin huussin alle,
kunnes nimismies sitoi kaartilaisen hevosen perään.
Vuonna yhdeksänkymmentä juostiin hevosten perässä Tuokkolassa.
Yhdeksänkymmentäkolme muistavat vielä vanhaikodissa
kenestä se kirjoitti, ja veli veljeä vastaan.
Ja ihosta tulee muisti ja se kestää vuosia,
kunnes vuonna kaksituhattayhdeksän lämmitätte saunan, on
uusia pottuja, torilla, lokkeja, sisämaassa
syötte paremmin kuin kotona,
rannikolla ihmiset näkevät nälkää,
kulkevat kadulla puolialasti, luut voimaa loistaen
muistat syntymäpäivää Saavutuksessa,
ja se kestää vuosia:
Mannista usein katsonut oon Tynnyrisaaren aallokkohon.
Mitä vuosikymmentä kirjoitat.
Mitä umpeen kasvanut järvi.