Taivas paikasta kahluualtaassa ja liimaa

Kotiotsalla tuulee, ovet paukkuvat, ripset itsestään
selvinä itkusta tärkissä, tärkeinä kuin havupuut.
Olen niin korkea, korkeaotsainen syvällä,
olen merinisäkäs otsalla,
katedraali ohimoluilla, vallihaudoitettu linnake,
jota ruusuikkunan sanahelinä sateella imartelee.
Yritän rakastaa tätä luontoa korpien kätköissä kaupunkien,
ikkunanpuitteet turpoavat narinaa, vettä rantaa raskaampaa.
Olen tarkkaan suukovera,
koputus pitkospuilla, suosilmäinen isku lähteen paikasta,
ja kaivon ja reunakiven, alttarin ja ampuma-aukon,
kaapit olen varannut arkuiksi.
Kaapin paikasta kuvitan huoneen kylpyammeella ja putkimiehellä,
arkaaisilla sormilla aroilla akaasioilla.
Olen lähdetetty näihin vesiin, metsiin,
upotettu renkaisiin joita runebergien saranoista pinkovat pikkukivet.
Renkaat laajenevat, minä laajenen, sinä suostut tai soistut,
kutsut tai kutistut, lanteilla tuulee jo,
rankkaa kuivaa sadetta, pimeää juoksuhiekkaa,
vuodenaikoja kuin muurahaispesiä.
Sanat ruuhkaavat, katutuuli koittaa korvia, asfalttikiilto huulia,
mikä sinussa on niin ihme, että siedän jokaisen uuden
lopun ennen alkua, korjauksen ennen tulvaa,
kosketuksen ennen lupausta, ennen piha-arkkitehtia,
ennen pihaa, arkkia.