Kuuntelen

Sano näetkö sataa. Minä en sitä keksinyt. Näin sen ja metaania virtaavat joet. Sen jälkeen kuuntelin kasetilta. Pojalla oli kitara, toisella rummut ja tytöllä kieli. Sello oli kanissa jo silloin, vaikka sen oli valinnut iso viulu kaksisataa, sellainen metallimies. Se oli mies. Ihan viulu, mutta opettaja. Minä olin vaan ja tavoittelemanne henkilö puhui toista puhelua. Katkoin kauloja ja lauloin, vanhempi maksoi viulut. Ehkä kaksi. Miten niitä laskee, vanhempia. Lukuihin eksyy. Miten niihin pitäisi, lauseisiin. Suhteutua ja sanoa, mitä tykkää, miten ja miksi. Entä jos on kuumetta, niinkuin nollavuotiaasta tähän. Niin mitä huomenna. Alijäätynyttä vettä luurissa. Entä se mikä on naisille sallittua. Naivismi. Nämä sanat. Kyynelet naurussanne itävät huomista omenaa, se pitää lääkärin loitolla. Se on pilveä, mikä tipahtaa, kun on raskasta. Titanissa se tippuu niin paljon hitaammin, että korva erottelee pisarat. Mutta se kahdeskymmenes kieli, se oli karhea ja hyvä. Nähdä. Sen menetin ja talojakin oli monta. Tipahdin takaisin ylös, ylhäällä tuulee jää. Miehellä oli sormet ja muuta. Näki sen sataa. En minä sitä keksinyt. Se söi. Öi. Sin. Cos. Tan. Yö-Singer soi kaarella.