Lapsi kirkuu korvan halki juuren. Pyöritän sanaa ja siltaa ja aasia. En ymmärrä häntääkään nyt. Yhtäkään. En päätä. Lantion luiden välille viritetyn nahkan syke on rummun. Raivo syö pään ja aiheuttaa syöpää. Kuulun riskiryhmään. En ymmärrä sanaa. Se mitään, sano. Sana? Huutaa vain kuin lapsi, että on niin pieni. Ja tahtoinen. Sinä minut teit, hän itkee syyttävästi. Lapsi äidille, äiti lapselle, sana sanojalle. Kuin hirviö kasvatit hirviön kuin taulun. Vääntynyt naama, tärisevät kehykset, joista hän astuu esiin kuin suu. Poskille kipuavat sormet tai sanat tai varpaat, tai punaiset, jäätynellä liekillä palaavat. Tausta aaltoilee äänenä. Hiljaisuudessa kaikki. Haudattuna. Huutoon. Siltaan. Rumpuun. Lapselta lapselle, äidille äidiltä. Minulla on sanottavaa. Minulla on rytmi ja nahka, kangas. Juurilleni sananen kasvulle. Päivän. Sana lapselle. Se on huuto. Yritän pitää sen sisälläni kuin lapsen. Kummassakaan en onnistu. Pesen suun, saippualla kankaan. Nostan, lasken, nousun, laskun. Pingotan ja viritän. Päivä päivästä, kuva kuvasta. Huuto huudosta, se siitä. Kohta hän tapaa jonkun, ja lisää yhden kirjaimen, sen, pituinen, se.
keskiviikkona, heinäkuuta 12, 2006
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
6 kommenttia:
Huh, olipa aamuherätys tämä runo. Viiltävää. Eli pidin kovasti.
Kiitos. Tämä oli ihan arkinen pläjähdys. Suoraan sydämestä :)
(Täällä rallittaa yksi kolmevuotias uhmailija ja sen eroahdistusta poteva pikkuveli..)
Arjen kaameudesta irtoavat parhaat palat:)
Niinpä. Vähän arjen kaameutta vähän sen yli nousemista ja unelmaa, vähän tarua ja yliampuvaa satuilua, vähän leikkiä kielellä. Ja kielloilla. Kiitos "susu" :)
Your are Nice. And so is your site! Maybe you need some more pictures. Will return in the near future.
»
Lähetä kommentti