Terraario III

Meidän kaikkien isillä lienee ollut ainakin Varaani vinyylikassissaan
ja lienee aika myöntää, että isämme olivat oikeassa,
ihmiset eivät pidä kotieläimiä vaan eläimet palvelijoita.
Ihminen on niiden mielestä lämmin ja mukava kiipeilyteline.
Jos taas puhutaan isosta ja ryppyisesta liskosta,
niin ensimmäinen mieleen tuleva on jonkin sortin siivekäs,
krokotiili, arkkiatri tai enkeli.
Flora sai viisi poikasta ilman, että se olisi ikinä paritellut.
Yleensä ne sihisevät ja läähättävät kovasti,
mutta tässä kuvassa se on yllättävän kesy,
siinä se on: pumpattava komodon varaani.
Se otti apinan kiinni ja veti elävältä poskeen,
hiukan tuli huutoa apinalta siellä suussa.
Ruokavalioon kuuluvat myös turistit.
Kanipoika haukottelee käärmenäyttelyssä
tuijottaa apaattisesti lasin takana lököttävää,
toinen toistaan, vaanimatta vaatimatta.
Vangittu kauhukalkkaro ja tylsistynyt aktivisti.
Help me, mun kihokki ei syö!
Miten maan päällinen vesiherne saalistaa?
Välillä harmittaa, kun terraarion ohi kulkiessaan sanovat yök,
nainen on naiselle varaani ja miehelle vampyyri,
ainoa luontainen vihollinen on lajitoveri.
Oikeasti ainoa pelottava asia on pelko itse
ja sen nimi on Bangkokin liikenne.
Päiväkotien työvoimapulaan siitä ei ole mitään apua.
Vaikka hän on sadan lapsen mummi.
Tarkoituksena on saada ihmisiä mukaan eläinsuojelutyöhön.
Helpointa on pitää niitä isossa terraariossa,
liukuovet helpottavat päivittäistä hoitoa,
itse olen kasvattanut lihiksiä niin hillopurkeissa,
muovipusseissa kuin tiimarin tarvikelaatikoissakin.
Juoksupyörästä kannattaa rakentaa spiraalimainen,
että se liikkuu myös ajassa,
jos käyttää mummoja pitää olla varovainen
ettei niistä kehity kielikukkasia.
Eivät ne täällä missään sirkuksessa ole,
ei teidänkään ikkunaanne tule kukaan koputtelemaan.
Ja toi on ärsyttävä stereotypia,
että eläinoikeustyypit itkeskelisivät eläinten perään,
en itse edes kauheasti pidä eläimistä.
Hyvä jumala, niitähän on täällä joka paikassa,
mutta terraarion voi myös täyttää vedellä.
Kun en itse kauheasti pidä ihmisistä.
Onneksi saunasta huokuva höyrykylpy
miellyttää useimpia lihansyöjäkasveja,
kaasukammioittenkin ovella luki Brausebad.
Itse lukisin näiden tekstien joukkoon myös Lajien synnyn,
hei, tuhatkertaistunut sukupuuttonopeus.
Mut kun mä kysyin, ne vaan hoki takas että lohikäärme lohikäärme.

Terraario II

olen osannut pitää
vaikka varaani saalistaa
lihansyöjäsisko

Terraario I

Jos en pidä varaani, hän on varaani.

. . .
Kiitos takavuosien mäkikotkalle: "Pidä varas hän on varas."

Kuuntelen

Sano näetkö sataa. Minä en sitä keksinyt. Näin sen ja metaania virtaavat joet. Sen jälkeen kuuntelin kasetilta. Pojalla oli kitara, toisella rummut ja tytöllä kieli. Sello oli kanissa jo silloin, vaikka sen oli valinnut iso viulu kaksisataa, sellainen metallimies. Se oli mies. Ihan viulu, mutta opettaja. Minä olin vaan ja tavoittelemanne henkilö puhui toista puhelua. Katkoin kauloja ja lauloin, vanhempi maksoi viulut. Ehkä kaksi. Miten niitä laskee, vanhempia. Lukuihin eksyy. Miten niihin pitäisi, lauseisiin. Suhteutua ja sanoa, mitä tykkää, miten ja miksi. Entä jos on kuumetta, niinkuin nollavuotiaasta tähän. Niin mitä huomenna. Alijäätynyttä vettä luurissa. Entä se mikä on naisille sallittua. Naivismi. Nämä sanat. Kyynelet naurussanne itävät huomista omenaa, se pitää lääkärin loitolla. Se on pilveä, mikä tipahtaa, kun on raskasta. Titanissa se tippuu niin paljon hitaammin, että korva erottelee pisarat. Mutta se kahdeskymmenes kieli, se oli karhea ja hyvä. Nähdä. Sen menetin ja talojakin oli monta. Tipahdin takaisin ylös, ylhäällä tuulee jää. Miehellä oli sormet ja muuta. Näki sen sataa. En minä sitä keksinyt. Se söi. Öi. Sin. Cos. Tan. Yö-Singer soi kaarella.

Kauppa-autossa saan valita muovisen nuken,
vanhempana itken tippuvin silmin, että ikänsä kaiken.
Minulla on polvisukat ja elefanttisandaalit,
seinän vierustalla upotettu punatiili, leppäkerttuja.
Jos tulee hätä polkee ukki mopolla kirkolle,
tai voin harventaa porkkanoita rivistä suuhun,
huuhtoa mullat sadevesitynnyrissä,
imeskellä ruohosipulilla olon sisään.
Minulla on aurinko, pihakeinu ja verstas, jonne ei saa mennä.
Mummi virkkaa hetkessä vähästään kaiken ja nukelle nutun.
Kruununi painaa,
voikukan karvas maito.

Pistäisit edes tikkusi ristiin.

Pakkasenpuremia

Lumienkeli sirpaleina sängyllä,
yön peitteet sulaa virtaa
Ikkunan alla lumisen auran murina,
lapset istuttavat nenää lasiin,
sormitähdet piirtyvät huuruun
Jossain lähellä istuttavat teräspalkkeja,
kasvavat siltaa maan ja taivaan välille
Kop kop kuka siellä täällä,
routa on hiljaa
Mitä punaisempi poski sitä puhtaampi henki,
valkoisemmat sormet sinisemmät varpaat
Painan jään mieleeni kuin lapsi kielen terästä
Irti revitty pisaroi verta hangelle,
punaiset hyytyvät ruusut

Reklaami

Puu poikki ja metsä pinoon,
hopeinen haikara sukeltaa latvojen yli.
Se on se Poppaloora, se puhuva auto
nykyaikaa unohtamassa, huudan vastaan
Sinä päivänä kun saan ohjata ja ajaa, mitä vain
kaatua talonani, puhaltaa sutena tiilet kumoon,
polttaa mainosvalojen taustakuoron päreiksi,
paeta että löytyisin
Palautan kruunun orapihla-aidalle,
soudan kilometrit merimaileiksi,
hautaan kilvet karikoille kyynpesiin,
huilun palautan Panille
Asetun saarelle jota käsi ei kukka,
ei katse ei kenkä, rengas raiskannut,
siipi ei peilien Perjantai, ei lauantai korkoineen
Mitä vain on villin valkea hiekka,
metallista puhdas laulu

Käännös oikeaan

Polkimien pohjassa sinitarraa,
sinä naurahdat, otsa hikeä, tuo vaimo kolvi.
Kyllä me edessäpäin pysymme,
kunhan on rallia, rattia ja tinaa.
Kannan kompassia repussa, rattaissa, tarikalla,
mitä tekisinkään E:llä, B:llä tai pikku-a:lla.
Onhan meillä pyssy joka juottaa
piuhat paikoilleen,
käsi joka jaksaa keittää ja ohjata sisään.
Onhan meillä vauhtia ja hurmaa, tätä tekniikkaa,
ääni joka ohjaa: tiukka kolmekymmentäkuusi vasempaan,
niin palataan kartalle.
Kirjoita puhdas ralliruno, sinä pyydät,
minä kirjoitan roolin.
Minä kirjoitan runon:

Polkimien pohjassa sinitarra nauraa,
lapset.

Aamun lehdessä kuva onnesta.
Harmaata lomasarkaa, ehkä pari natsaa,
valkoinen helma ja piipattu tukka.
Kuusikymmentäviisi vuotta myöhemmin kruunussa timantteja,
vihkikuvan mustavalkoiset kukat värjäytyvät keltaiseen,
lastenlapset onnittelevat ystäviä,
harmaata päätä, vuosia sitten viimeistä tumpattua natsaa,
valkoista helmaa ja piipattua tukkaa.

Uutisratsaus

Siivouskomerossa pölypussit järjestettynä aakkosin:
Aapelin sukka ja Beebelin kinnas,
kadonnut dekoltee ja kahdeksankymmentä denieriä
sukkahousuja, anteeksi
vasta sormuksen jälkeen, talvi
kasvaa hukkaan kuin säären karvaa peittoon.
Ei vaan, hahaa, vain joka toisen,
vain joka toisen säilytän,
imuroidun surun pussin paperijussin
ja parittomat sukat heitän surutta roskiin.
Tämä on onnellinen koti, yhtä paria.
Onnellisen kodin äiti imuroi kolmesti päivässä,
sekä jokaisen murretun leivän jälkeen,
ja se on vale!
että hän inhoaisi sitä.
Minähän rakastan, raikastan ja tanssin,
pitkän kärsäni kanssa raikastustanssin.
Ja kun lattia on pöllyistä puhdas kiipeän vuorelle,
laskostan huiput näteille kasoille, avaan kasvot.
Ja jos äiti kuuntelee musiikkia yhtä aikaa kun hän silittää,
se on verrattavissa vapaa-aikaan,
niin lukee lehdessä, helpotun.
Helpotun kaikille teille, ilmoille ja suunnitelmille.
Nämäkin lauseet otsikoita päivän lehdestä,
lue: vaikka.
Viikkoja, kuukausia olen kylmennyt vuosia,
odottanut tätä talvea edestä ja takaa,
että tarpeeksi jäässä olematta maassa.

Rukous

Miten niin en ymmärrä, miten niin
olen vain kuuntelevinani,
ei vielä ole sen aika.
Vielä lapsi lausuu rukousta
siunaa pappi ruokamme,
raskas pieni jeesus.
Miten hän uppoaa hankeen, vaikka äidin meren
vihreät kengät kantavat kuin tie olisi vettä vain.
Siunaa pappa ruokamme, hän huokaa,
että anna kaikille eläimille huopatossut
ja lämmintä kaakaota linnuille.
Ettei maa teitä oksentaisi,
metsää söisi, suuhunsa susien teitä.
Siunaa peppi ruokamme, kuiskaa vielä,
anna isän ja äidin
maata pöydällä, syödä kengät jalassa.
Ettei maa teitä oksentaisi,
ettei veisi metsää löytää syliin ja takaisin.
Sillä ne ovet hän jättää metsälle,
joiden ovenpielet ovat mustikkamaidolla merkityt,
niiden ovien eteen aukeaa pimeä metsä tai
sylin korkuinen hanki,
niistä ovista ei tarvitse poistua.
Ja jos pelkäät pimeää, mene vieläkin pimeämpään,
sillä siinä pimeässä missä et näe, ei sinuakaan nähdä.
Ja luethan kuin lukisit tämän väärin
niin kuin isä iltaisin,
että taivaalta putoava terho on kävyistä urvuista omenoihin,
ja kuningas korvistaan alaston.

Sattuma

Nainen ripustaa lakanoita kuivumaan,
sanoo valkoinen.
Huone täyttyy joutsenista,
kaulat katkeavat pilviin.
Vaahdossa kylpevät sääret,
kuun sisaren musta iho,
kivellä särkynyt käsipeili.
Nainen ei ole ilki, hän on alaston.
Missä sinä olit kun prinsessa kuoli?

Puutuva tila

Pohjasakka versus pintapore,
plop plop kuuntelen,
rivini rivejänne
vastaan
Olen jokaisen selän alla ilmaa haukkova rinta, puutuva tila,
veteen liukeneva tabletti, myrsky lasissa
Menen sanaan kuin lankaan,
mitä kynä kehrää, ähäkutti,
vastaatte sangoin joukoin,
puoliksi tyhjä se on,
puoliksi pesty sana kuplan sisällä

Alkunainen

Anna käsi ja häivy!
mutta älä helvetissä häivy
Roikottavat minua napanuoran töpselipäästä
että hyvin edistyvät sormet, sentit ja kaikki mikä kiinni
Lujita minua kädestä, viime kädestä
ole hiljaa kun huudan,
vaikka vielä äsken lauloin vatsalle eespäin
eespäin tiellä taistojen veikot siskot ja
koko internationaali, varokaa iskua
Sinäkin senkin sähkömies,
pistorasia hukassa perkele ei satuta
Miestenhuoneessa tuoksuu kahvi,
isät kirjaavat saavutuksiaan,
yksi synnyttänyt viisi kiloa
toinen viisikymmentäviisi
Senttejä saatana, havuja on
Joku huutaa äitiä
Mies palaa halusta olla palaamatta,
mutta palaa iloisella liekillä, kaasua!
isi ottaa kyllä kopin,
tunnen raskautta sinua kohtaan
Minussako ainesta kahdeksi kolmeksi
kymmeneksi, minussa joka en osaa hengittää ilman ohjausta
Pysy tässä, tässätässä, tässä päässä
sänkyä jakkaraa ammetta
missä hengitän, pintaa vain, nyt pintaa, nopea nopea hidas ulos
ja hengitys, sano se
sano että hyvä kaunis kaunein,
kuka itkee

* * *

(Runotorstaille uudelleen lämmitelty ponnistus.)

A niinkuin juna

Oopperan valot soittavat lahden pintaa
Väsyneet silmät hitsautuvat lasiin,
kuva ei kavahda tuijotusta
Viereinen sora porisee tarttumatta kiinni,
numeroihin takertunut taannos,
kieli kirkuva printteri
Toimistoeläin toistaa itseään,
kietoutuu tiukemmalle,
palelee

Heikkona ojiin

Missä toinen toistaan seuraa,
siellä molemmilla on märät jalat.

Istutan kumisaappaisiin nastoja
Kotona taas täällä villissä maas, moottori laulaa
vaikka sukat hytisevät polvia vasten,
tuulet kuin paluut ja taivaalla yhdet kasvot,
laskemattomat posket
Täällä geishat ja gasellit käyvät, kaatuvat

Vaellus

Kasvukipuinen maa
Ensimmäiseen karjalan mäntyyn pysähtyvä korpikunta
Kämmensyrjällään konttaavat ripset
krapula, ruostuva sammal, hämärän tuoksu
Tunturisudet täytettynä huomisella mullalla

Ehtoopala

Voimakasasteinen kohina korvissa,
sohvalla sataa pitkä ilta,
jugurttia rusinoita multaa mustikkamehua.
Sadattelen luutulla koko asteikon,
mikä kehvelin kashikoi nämä väritkin...
Tervehdin esikartanon ovea,
sovitan hymyä syvään.

Prinsessasatu

Hankkia häkävaroitin, hönkäillä siihen, herätä ulinaan
Välähtää joka toinen sekunti ja olla olemassa
Imeä pattereista virta, piipittää
joka toinen minuutti, saada kulkulupa,
lupa hengittää ilmaa, jota he
Kiinnittää turvaketju etteivät pääsisi enkeleiksi
Puhaltaa mittariin toisenkin puolen satua

(Keskustelua huonon runon kriteereistä...)

salaisuus sai siivet
koska se halusi lentää pois
kirjesalaisuus paloi paloi poroksi
ja kyyhkynen päätyi paistiksi
turhaan etsit salaista kastikereseptiä
jonka itse kirjoitit sydämeeni


(...runotorstaissa. Henkilökohtaisesti olen kyllä sitä mieltä, että huono runo on mahdottomuuskuvio. Runouskäsityksistä on moneksi, kiitos luojan. Taiten huonoksi tehty voi kääntyä itseään vastaan eli mainioksi. Yrittäessäni kirjoittaa ympäripyöreätä tönkkösuolattua sanaa huomasin, että perhana, tätähän minä teen ja riemastuin, oi herkkua. Eli tekevätkö esim. turhat sanat ja kaamea lauserakennus huono runon vai (vain) keskeneräisen. Ei kai keskeneräisyys ole huonoa vaan kehityskelpoista, usein ainakin. Minä-sinä- sydänveri(kin) on autenttista sydänverta jne. Rakkausrunot kunniaan. Entä lasten runot. Huonoja vai ihania. Riippuu siitä, tietääkö lukija kirjoittajan ikää. Eli höh. Ei huonoja runoja olekaan, eihän.)

Emotusta

Päivä antaa kättä, paljastaa poskensa,
ojentaa kohti pyytää hyvää,
taputa minun mahaa äiti,
tänne mahtuu vielä piparia,
äiti minä kasvan isoksi,
minusta kasvaa piippupuu.
Hiekkalaatikolle putoaa tähti taivaalta tai parvekkeelta,
tähdet lapsi laittaa suuhun,
sakarat kimpoilevat äidistä santaan.
Kiitos kiltti naapurin setä
siellä kuusia kerroksia korkeammalla,
kiitos näistä keltaisista kasvoista.
Kärsitkö piparin puutteessa,
tilaanko netistä amerikoista joulua tuoksupumpussa,
vai tarjoilenko äidin kädestä lumilapiolla sinisen,
huomenna postissa punaisen?
ämpärillisen tupakan tumppeja,
ikuisuuksiin rajan taa kunnes hiekka on hiekkaa, lumi lunta,
ja puutarhan sirpaleet kasvavat kanelia.
Jos jaksan poimia tähdet tähdet.

tarina

myötä ja rantaa kiiski
vastaan virtaan lohi
hopeoitu nainen

. . .

(runotorstaissa lyhyttä tarinaa)

Toistuma

Lastani ette rytmitä,
hän sanoo katajanmarja paikkana hampaassa.
Oksien tango on askelissaan saumaton,
tuuli kasvattaa sädettä,
kuljettaa auringon kristalleina rantaan. Särkyvää.
Kuusikko soittaa sydänaamua,
hengitys on tuore, odotus kaltainen,
puhuri parastaan taivuttava.
Keinua huomiseen, keinuttaa koppaa,
antaa kopasta keinun
nousta ja nousta, ei koskaan
laskea tähtien mättäiden määrää.
Hän luottaa metsään, metsä lapseen, lapsi metsän lapseen.
Kultainen käpy kopsaa kapalon.
Lupasiko tanssin jäävän
viimeiseksi varmuudeksi,
antoiko kävyn olla.
Seireeni virittää kuusen latvassa kannelta,
mustarastaan ääni haiku,
nimetön ääni, koska lapsi ei osaa vielä kysyä
mikä lintu se on kun se on sydäntä.
Hän lupaa, viimeinen,
viimeinen tanssi, lupa antaa
silmät, korvat kaiken mikä lainaa.
Kristalli kasvaa kiharaa,
laineet kantavat, kopassa peitossa.
Vastarannalla odotus
hiirenkorvainen koivikko.