Pakkasenpuremia

Lumienkeli sirpaleina sängyllä,
yön peitteet sulaa virtaa
Ikkunan alla lumisen auran murina,
lapset istuttavat nenää lasiin,
sormitähdet piirtyvät huuruun
Jossain lähellä istuttavat teräspalkkeja,
kasvavat siltaa maan ja taivaan välille
Kop kop kuka siellä täällä,
routa on hiljaa
Mitä punaisempi poski sitä puhtaampi henki,
valkoisemmat sormet sinisemmät varpaat
Painan jään mieleeni kuin lapsi kielen terästä
Irti revitty pisaroi verta hangelle,
punaiset hyytyvät ruusut

Reklaami

Puu poikki ja metsä pinoon,
hopeinen haikara sukeltaa latvojen yli.
Se on se Poppaloora, se puhuva auto
nykyaikaa unohtamassa, huudan vastaan
Sinä päivänä kun saan ohjata ja ajaa, mitä vain
kaatua talonani, puhaltaa sutena tiilet kumoon,
polttaa mainosvalojen taustakuoron päreiksi,
paeta että löytyisin
Palautan kruunun orapihla-aidalle,
soudan kilometrit merimaileiksi,
hautaan kilvet karikoille kyynpesiin,
huilun palautan Panille
Asetun saarelle jota käsi ei kukka,
ei katse ei kenkä, rengas raiskannut,
siipi ei peilien Perjantai, ei lauantai korkoineen
Mitä vain on villin valkea hiekka,
metallista puhdas laulu

Käännös oikeaan

Polkimien pohjassa sinitarraa,
sinä naurahdat, otsa hikeä, tuo vaimo kolvi.
Kyllä me edessäpäin pysymme,
kunhan on rallia, rattia ja tinaa.
Kannan kompassia repussa, rattaissa, tarikalla,
mitä tekisinkään E:llä, B:llä tai pikku-a:lla.
Onhan meillä pyssy joka juottaa
piuhat paikoilleen,
käsi joka jaksaa keittää ja ohjata sisään.
Onhan meillä vauhtia ja hurmaa, tätä tekniikkaa,
ääni joka ohjaa: tiukka kolmekymmentäkuusi vasempaan,
niin palataan kartalle.
Kirjoita puhdas ralliruno, sinä pyydät,
minä kirjoitan roolin.
Minä kirjoitan runon:

Polkimien pohjassa sinitarra nauraa,
lapset.

Aamun lehdessä kuva onnesta.
Harmaata lomasarkaa, ehkä pari natsaa,
valkoinen helma ja piipattu tukka.
Kuusikymmentäviisi vuotta myöhemmin kruunussa timantteja,
vihkikuvan mustavalkoiset kukat värjäytyvät keltaiseen,
lastenlapset onnittelevat ystäviä,
harmaata päätä, vuosia sitten viimeistä tumpattua natsaa,
valkoista helmaa ja piipattua tukkaa.

Uutisratsaus

Siivouskomerossa pölypussit järjestettynä aakkosin:
Aapelin sukka ja Beebelin kinnas,
kadonnut dekoltee ja kahdeksankymmentä denieriä
sukkahousuja, anteeksi
vasta sormuksen jälkeen, talvi
kasvaa hukkaan kuin säären karvaa peittoon.
Ei vaan, hahaa, vain joka toisen,
vain joka toisen säilytän,
imuroidun surun pussin paperijussin
ja parittomat sukat heitän surutta roskiin.
Tämä on onnellinen koti, yhtä paria.
Onnellisen kodin äiti imuroi kolmesti päivässä,
sekä jokaisen murretun leivän jälkeen,
ja se on vale!
että hän inhoaisi sitä.
Minähän rakastan, raikastan ja tanssin,
pitkän kärsäni kanssa raikastustanssin.
Ja kun lattia on pöllyistä puhdas kiipeän vuorelle,
laskostan huiput näteille kasoille, avaan kasvot.
Ja jos äiti kuuntelee musiikkia yhtä aikaa kun hän silittää,
se on verrattavissa vapaa-aikaan,
niin lukee lehdessä, helpotun.
Helpotun kaikille teille, ilmoille ja suunnitelmille.
Nämäkin lauseet otsikoita päivän lehdestä,
lue: vaikka.
Viikkoja, kuukausia olen kylmennyt vuosia,
odottanut tätä talvea edestä ja takaa,
että tarpeeksi jäässä olematta maassa.

Rukous

Miten niin en ymmärrä, miten niin
olen vain kuuntelevinani,
ei vielä ole sen aika.
Vielä lapsi lausuu rukousta
siunaa pappi ruokamme,
raskas pieni jeesus.
Miten hän uppoaa hankeen, vaikka äidin meren
vihreät kengät kantavat kuin tie olisi vettä vain.
Siunaa pappa ruokamme, hän huokaa,
että anna kaikille eläimille huopatossut
ja lämmintä kaakaota linnuille.
Ettei maa teitä oksentaisi,
metsää söisi, suuhunsa susien teitä.
Siunaa peppi ruokamme, kuiskaa vielä,
anna isän ja äidin
maata pöydällä, syödä kengät jalassa.
Ettei maa teitä oksentaisi,
ettei veisi metsää löytää syliin ja takaisin.
Sillä ne ovet hän jättää metsälle,
joiden ovenpielet ovat mustikkamaidolla merkityt,
niiden ovien eteen aukeaa pimeä metsä tai
sylin korkuinen hanki,
niistä ovista ei tarvitse poistua.
Ja jos pelkäät pimeää, mene vieläkin pimeämpään,
sillä siinä pimeässä missä et näe, ei sinuakaan nähdä.
Ja luethan kuin lukisit tämän väärin
niin kuin isä iltaisin,
että taivaalta putoava terho on kävyistä urvuista omenoihin,
ja kuningas korvistaan alaston.

Sattuma

Nainen ripustaa lakanoita kuivumaan,
sanoo valkoinen.
Huone täyttyy joutsenista,
kaulat katkeavat pilviin.
Vaahdossa kylpevät sääret,
kuun sisaren musta iho,
kivellä särkynyt käsipeili.
Nainen ei ole ilki, hän on alaston.
Missä sinä olit kun prinsessa kuoli?

Puutuva tila

Pohjasakka versus pintapore,
plop plop kuuntelen,
rivini rivejänne
vastaan
Olen jokaisen selän alla ilmaa haukkova rinta, puutuva tila,
veteen liukeneva tabletti, myrsky lasissa
Menen sanaan kuin lankaan,
mitä kynä kehrää, ähäkutti,
vastaatte sangoin joukoin,
puoliksi tyhjä se on,
puoliksi pesty sana kuplan sisällä

Alkunainen

Anna käsi ja häivy!
mutta älä helvetissä häivy
Roikottavat minua napanuoran töpselipäästä
että hyvin edistyvät sormet, sentit ja kaikki mikä kiinni
Lujita minua kädestä, viime kädestä
ole hiljaa kun huudan,
vaikka vielä äsken lauloin vatsalle eespäin
eespäin tiellä taistojen veikot siskot ja
koko internationaali, varokaa iskua
Sinäkin senkin sähkömies,
pistorasia hukassa perkele ei satuta
Miestenhuoneessa tuoksuu kahvi,
isät kirjaavat saavutuksiaan,
yksi synnyttänyt viisi kiloa
toinen viisikymmentäviisi
Senttejä saatana, havuja on
Joku huutaa äitiä
Mies palaa halusta olla palaamatta,
mutta palaa iloisella liekillä, kaasua!
isi ottaa kyllä kopin,
tunnen raskautta sinua kohtaan
Minussako ainesta kahdeksi kolmeksi
kymmeneksi, minussa joka en osaa hengittää ilman ohjausta
Pysy tässä, tässätässä, tässä päässä
sänkyä jakkaraa ammetta
missä hengitän, pintaa vain, nyt pintaa, nopea nopea hidas ulos
ja hengitys, sano se
sano että hyvä kaunis kaunein,
kuka itkee

* * *

(Runotorstaille uudelleen lämmitelty ponnistus.)

A niinkuin juna

Oopperan valot soittavat lahden pintaa
Väsyneet silmät hitsautuvat lasiin,
kuva ei kavahda tuijotusta
Viereinen sora porisee tarttumatta kiinni,
numeroihin takertunut taannos,
kieli kirkuva printteri
Toimistoeläin toistaa itseään,
kietoutuu tiukemmalle,
palelee

Heikkona ojiin

Missä toinen toistaan seuraa,
siellä molemmilla on märät jalat.

Istutan kumisaappaisiin nastoja
Kotona taas täällä villissä maas, moottori laulaa
vaikka sukat hytisevät polvia vasten,
tuulet kuin paluut ja taivaalla yhdet kasvot,
laskemattomat posket
Täällä geishat ja gasellit käyvät, kaatuvat

Vaellus

Kasvukipuinen maa
Ensimmäiseen karjalan mäntyyn pysähtyvä korpikunta
Kämmensyrjällään konttaavat ripset
krapula, ruostuva sammal, hämärän tuoksu
Tunturisudet täytettynä huomisella mullalla

Ehtoopala

Voimakasasteinen kohina korvissa,
sohvalla sataa pitkä ilta,
jugurttia rusinoita multaa mustikkamehua.
Sadattelen luutulla koko asteikon,
mikä kehvelin kashikoi nämä väritkin...
Tervehdin esikartanon ovea,
sovitan hymyä syvään.

Prinsessasatu

Hankkia häkävaroitin, hönkäillä siihen, herätä ulinaan
Välähtää joka toinen sekunti ja olla olemassa
Imeä pattereista virta, piipittää
joka toinen minuutti, saada kulkulupa,
lupa hengittää ilmaa, jota he
Kiinnittää turvaketju etteivät pääsisi enkeleiksi
Puhaltaa mittariin toisenkin puolen satua

(Keskustelua huonon runon kriteereistä...)

salaisuus sai siivet
koska se halusi lentää pois
kirjesalaisuus paloi paloi poroksi
ja kyyhkynen päätyi paistiksi
turhaan etsit salaista kastikereseptiä
jonka itse kirjoitit sydämeeni


(...runotorstaissa. Henkilökohtaisesti olen kyllä sitä mieltä, että huono runo on mahdottomuuskuvio. Runouskäsityksistä on moneksi, kiitos luojan. Taiten huonoksi tehty voi kääntyä itseään vastaan eli mainioksi. Yrittäessäni kirjoittaa ympäripyöreätä tönkkösuolattua sanaa huomasin, että perhana, tätähän minä teen ja riemastuin, oi herkkua. Eli tekevätkö esim. turhat sanat ja kaamea lauserakennus huono runon vai (vain) keskeneräisen. Ei kai keskeneräisyys ole huonoa vaan kehityskelpoista, usein ainakin. Minä-sinä- sydänveri(kin) on autenttista sydänverta jne. Rakkausrunot kunniaan. Entä lasten runot. Huonoja vai ihania. Riippuu siitä, tietääkö lukija kirjoittajan ikää. Eli höh. Ei huonoja runoja olekaan, eihän.)

Emotusta

Päivä antaa kättä, paljastaa poskensa,
ojentaa kohti pyytää hyvää,
taputa minun mahaa äiti,
tänne mahtuu vielä piparia,
äiti minä kasvan isoksi,
minusta kasvaa piippupuu.
Hiekkalaatikolle putoaa tähti taivaalta tai parvekkeelta,
tähdet lapsi laittaa suuhun,
sakarat kimpoilevat äidistä santaan.
Kiitos kiltti naapurin setä
siellä kuusia kerroksia korkeammalla,
kiitos näistä keltaisista kasvoista.
Kärsitkö piparin puutteessa,
tilaanko netistä amerikoista joulua tuoksupumpussa,
vai tarjoilenko äidin kädestä lumilapiolla sinisen,
huomenna postissa punaisen?
ämpärillisen tupakan tumppeja,
ikuisuuksiin rajan taa kunnes hiekka on hiekkaa, lumi lunta,
ja puutarhan sirpaleet kasvavat kanelia.
Jos jaksan poimia tähdet tähdet.

tarina

myötä ja rantaa kiiski
vastaan virtaan lohi
hopeoitu nainen

. . .

(runotorstaissa lyhyttä tarinaa)

Toistuma

Lastani ette rytmitä,
hän sanoo katajanmarja paikkana hampaassa.
Oksien tango on askelissaan saumaton,
tuuli kasvattaa sädettä,
kuljettaa auringon kristalleina rantaan. Särkyvää.
Kuusikko soittaa sydänaamua,
hengitys on tuore, odotus kaltainen,
puhuri parastaan taivuttava.
Keinua huomiseen, keinuttaa koppaa,
antaa kopasta keinun
nousta ja nousta, ei koskaan
laskea tähtien mättäiden määrää.
Hän luottaa metsään, metsä lapseen, lapsi metsän lapseen.
Kultainen käpy kopsaa kapalon.
Lupasiko tanssin jäävän
viimeiseksi varmuudeksi,
antoiko kävyn olla.
Seireeni virittää kuusen latvassa kannelta,
mustarastaan ääni haiku,
nimetön ääni, koska lapsi ei osaa vielä kysyä
mikä lintu se on kun se on sydäntä.
Hän lupaa, viimeinen,
viimeinen tanssi, lupa antaa
silmät, korvat kaiken mikä lainaa.
Kristalli kasvaa kiharaa,
laineet kantavat, kopassa peitossa.
Vastarannalla odotus
hiirenkorvainen koivikko.

vuoden aika

sadetakki ja koira
mummolla keuhkot ja tupakka
finaalissa kiiltävä katu
kovat natsaa vailla että ollaan viljaa
rauha ikuinen työmaa kaupungit talot romuttuvat vartijat
parkkipaikalla kesän viimeinen grillitys
kello kuusi jouluvaloissa kaikki hyvin

Super Bossa Nova

Pojilla on pippeli ja tytöillä hissit. *
Pojat lentävät hissillä kuuhun, tytöt tähtiin,
sirpaleet satavat lumena maahan.
Räntänä jos päivä on huono.
Verenä ja maailman loppuna kun kuu on täysi.
Tyttöjen nimi on Mi Greeni,
jos nappulat eivät pysy paikoillaan jos
hissi on epäkunnossa ja pitää huutaa hiljaa:
Apurahajazz Super Bossa Nova!

Keltaista lunta ei saa laittaa suuhun.
Lapset jonottavat hiutaleita kielet ulkona.



(* Walter 3 vee.)

Pelkääjän paikka

Myrsky, laineempi, hiuksin
Pimeä kapeampi valon pituinen
aalto läpi huoneen tunkematon

Hytti, peili, peilissä kasvot
Ei saa katsoa tuntea
ettei silmiin loitsua pirua

Pelkääjä myrskyä, pimeää
huonetta, elohopeaa, pakenevia
hiuksia kurkussa kaivossa

vedessä kuolleita
hopean edestä pikareista
mustunein ihoin hautunein huudoin

että tuuli kuluu
köydet katkeavat hiukset harmaantuvat
ennen kuin laiva uppoaa

pa. pe. la. li

Nokturnossa runopalapeli, johon annoin sanat. "kattaus".

Uusimmassa Käkriäisessä 4/2006 (Kotimaisen kirjallisuuden opiskelijain ainejärjestön Putkinotkon julkaisu) myös pari runoani.

Navan pimeä piiri

Haarojen välissä metsä tai järvi

Vaara vaihtuu tunturiksi

Harju kääntyy maan selälle

Povella ovela koski laskee uomansa

Jäätyy kuin kohdunkaula kierukalle

Uni herättää märkänä

Horroksesta puskevat traktorit

Aallonharjat ratsastavat raunioille, rannoille hartiat

Pimeään sukeltavat silmät, isku vasten kalliota

Mustasta kipeä yö, ruoskana tähtien vyö

Helvetin kolun pakeneva seinä

Päivän väri

Vuoden kierto on impulssi.
Veren kierto on.
Kuvallisesti täydellinen rytmi.


(Inspiraatiolle kiitos.)